Minulla on esikuva. Hän on 32-vuotias, oman polkunsa raivannut itsenäinen uranainen ja huimaavan älykkään ja hyvähiuksisen (eikun siis -käytöksisen) teinin yksinhuoltaja. Nämä eivät kuitenkaan ole ensisijaiset syyt siihen miksi fanitan Gilmoren tyttöjen Lorelaita.

Jos ette tunne häntä vielä, älkää huoliko: sarja on Netflixissä. Ehdotan kuitenkin että seitsemännen kauden kohdalla varaatte katsomoon punaviiniglögiä ja stressipampun, jolla voitte sohvan käsinojaan läiskiä turhautumisenne siitä, että käsikirjoittaja on vaihtunut.

Lorelai Gilmoressa minuun teki suurimman vaikutuksen se, että näin televisiossa hauskan naisen, joka oli myös kaunis, älykäs ja itsenäinen. Juuri tässä järjestyksessä. Nainen, joka nauratti, flirttaili ja loisti persoonallaan, ei manipuloidakseen tai iskeäkseen miehiä (paitsi tietenkin silloin tällöin) vaan koska se oli hänelle luontevaa. Nainen, joka piti puolensa ja huolehti jämäkästi rajoistaan. Nainen, joka teki kirkkaita havaintoja maailmasta ja opetti sanallisen akrobatian nautinnon kokonaiselle sukupolvelle tyttöjä.

Niinpä olen kutsunut sisäistä Lorelaitani elämäni tiukoissa paikoissa, loihtinut hänet esiin seksikkäissä saappaissaan kuin Harry Potter suojeliuksen. Olen kehittänyt hänen varaansa muistisääntöjä ja mantroja, joita en missään nimessä voi julkisesti paljastaa. Olen elänyt elämääni tukkaani kihartaen, kahvia litkien ja sitä kuppiini kaatavia baristoja hauskuuttaen.

Tämän esikuvan mukaan elämiselle tuli myös hintansa maksettavaksi, myönnettäköön se.

Ensinnäkin keräsin siten pienen, mutta varteenotettavan äkäisen joukon arvostelijoita, joiden silmissä estoton lörpöttely, liiallinen hymyileminen ja jatkuva vitsailu on halveksittavaa huomionhakuisuutta tai juuri heidän miesystäviensä varastamiseen tähdättyä katalaa keimailua.

Toisekseen, vaikka olen tunnollisesti noudattanut Lorelain ja Roryn karkista, noutoruoasta, prosessoiduista välipaloista, kahvista ja perjantai-illan väkevistä drinkeistä koostuvaa ruokavaliota vuosikaudet, en ole surukseni vielä saavuttanut samanlaista kiiltävää “harwardtukkaa”, posliininkuulasta ihoa tai supertimmiä vartaloa, ainoastaan ikääni nähden korkean verenpaineen ja taipumuksen yöheräilyyn! No, vaatteita voi onneksi ostaa myös isommassa koossa kuin 36, mutta tukka-asia on jäänyt hampaankoloon (joka puolestaan on kiusallisesti suurentunut kaikesta siitä lisätystä sokerista, jota olen antaumuksella lapioinut kurkkuuni televisiota katsoessani).

Viimeiseksi, olen havainnut että alkoholin nauttiminen jo valmiiksi latautuneissa perhetilaisuuksissa ei yllättäen tunnu monissakaan suomalaisissa suvuissa parantavan tilannetta – vaikka perjantai-iltana Gilmoren talossa viski ja martinit vaikuttivat aina keventävän tunnelmaa.