Lapsuuteni suurin haave oli, että saisin kirjoittaa ihan oikeita Tarzan-kirjoja. Olin lukenut kaikki Tarzanit, ja yhdeksänvuotiaana kirjoitinkin oman Tarzanini ruutuvihkoon. Kuvasin, kuinka hän hyppää puusta liaanilla leijonan kimppuun ja iskee verta roiskuen veitsen sen sydämeen. Leikimme isäni kanssa Tarzania talomme lähellä olevassa metsikössä. Minä olin kyllä enemmän apina kuin Jane.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun Suomi voittaa urheilukilpailuissa, Maamme-laulu soi, ja Suomen lippu liehuu. Ulisen kuin pentu! Varsinkin mäkihyppyä katsoessa olen itkenyt Matti Nykäsen ja Janne Ahosen valtakausilla. Tämä on hyvää patriotismia, mutta otan kyllä etäisyyttä kaikenlaiseen nationalismiin.
Pelkään kuollakseni kyykäärmeitä omassa pihassani. Minua puri kerran pikkuinen kyy, kun olin poimimassa marjoja. Jalasta meni tunto, kyy kiirehti äitinsä luokse, ja minä jouduin sairaalaan. Jalkaan jäi pysyvä vamma.
Vihaan sydämeni pohjasta epärehellisiä ihmisiä. Vaikka olen entinen poliitikko, minua ei ole kyllä valheesta saatu kiinni. Presidentinvaalin alla, kun vastaehdokkaana oli Martti Ahtisaari, väitettiin, että minä en usko Jeesukseen. Se sai jopa kirkon miehet ja naiset äänestämään minua vastaan. Sellainen epäoikeudenmukaisuus kalvaa vieläkin.
Juuri nyt ottaa päähän se, että eduskunnassa varttuneemmat herrat tytöttelevät hallituksen naisia. Erityisesti eduskunnan kyselytunnilla ystäväni Petteri Orpon mairea hymy ärsyttää, kun hän ottaa isällisen ilmeen ja antaa ymmärtää, että voi tyttökulta, onhan asia nyt kuitenkin näin ja näin… Silloin voisin heittää jonkin painavan esineen tv-ruutuun!
Häpeän syvästi sitä, että kun tulin politiikkaan, ajoin itsepäisesti omaa tahtoani ja uskoin aina olevani oikeassa. Vaikka en suinkaan aina ollut! Sain hyviä vaalituloksia, mutta käyttäydyin ryhmässä aika huonosti. Opin kyllä pian, että politiikassa pitäisi kyetä kompromisseihin.
Viimeksi kiljuin riemusta, kun ruotsalainen Frida Karlsson voitti loppumetreillä Norjan Terese Johaugin hiihtokilpailussa. Ei minulla ole mitään Johaugia vastaan, mutta oli voitto urheilulle, että yksi urheilija ei dominoi niin valtavasti.
Minun jumalakuvani on lempeä Jumala, joka on auttanut minua. En ole varma, että hän jumalanpalveluksissa olisi ihan parhaiten läsnä minulle, mutta löydän hänet luonnosta. Ja kun löydän ne ensimmäiset kantarellit maasta, Jumalan lempeät kasvot katsovat iloani. En tosin tiedä, onko hän minulle yhtä vihainen kuin Hilan kylän maanviljelijät siitä, että ruokin peuroja ja kauriita samalla, kun ruokin lintuja.
Haluaisin vielä kerran kokea Afrikan mystiikan ja unohtaa kaikki sodat ja tappamiset. Istuisin Keniassa jossakin lammikon rannalla ja kuuntelisin viidakon ääniä. Ja katselisin, kun suuret villieläimet hiljalleen illan tullessa saapuisivat lammikolle juomaan: leijonat, elefantit, sarvikuonot, virtahevot ja leopardit. Juomapaikalla ne eivät taistele, juovat vain.
