Eeri Hyrkkö kertoo käyneensä 35 vuoden ajan puhumassa sotamuistoistaan kouluissa.

– Osaan tapahtumat melkein ulkoa. Tietysti puhuin muistakin asioista, mutta erityisesti minulta haluttiin kuulla Ihantalan suurhyökkäyksestä kesällä 1944. Viidentoista vuoden ajan näin niistä painajaisunia. Ajan mittaan ne harvenivat ja loppuivat ennen pitkää kokonaan, Hyrkkö muistelee.

Hyrkkö oli vain 21-vuotias nuorukainen, kun hän ja muut jalkaväkirykmentti 35:n eli JR 35:n miehet lähtivät marssimaan viimeinen kesäkuuta 1944 Jääsken asemalta kohti etulinjaa. Hän oli silloin kuitenkin jo kokenut taistelija, vain 18-vuotiaana syyskuussa 1941 sotaväkeen sisälle otettu.

– JR35 oli hyvin taistelukelpoinen yksikkö, kun vanhemmat miehet kesän 1941 Suomen hyökkäysvaiheen jälkeen kotiutettiin ja osa siirrettiin muualle. Nuoret miehet parikymmenen vuoden molemmin puolin olivat parasta taisteluvoimaa. Monellakaan meistä ei vielä ollut omaa perhettä, eivätkä sen ikäiset ja seikkailunhaluiset pojat vielä ottaneet elämää niin vakavasti, Hyrkkö sanoo.

Kesä-heinäkuun vaihteessa Kannaksen Ihantalaan siirrettiin 18 vuorokauden aikana huoltojoukot mukaan lukien 65 000 miestä, 10 000 hevosta ja 2 000 moottoriajoneuvoa tykistöineen ja muine kalustoineen. Varsinaisiin Tali-Ihantalan taisteluihin osallistuneiden tarkka määrä on vaihdellut, useimmissa lähteissä luvuksi on mainittu 50 000 suomalaista.

– Olen sanonut ihmeeksi sitä, että kuljetuksia ei häiritty. Jos rataa olisi pommitettu, meitä ei olisi tullut yhtään joukkoja Kannaksen väsyneiden ja loppuun kulutettujen miesten avuksi. Sitä ei kukaan ole osannut sanoa, miksi vihollinen ei estänyt Suomen armeijan apujoukkojen saapumista. Meillä oli Jumalan varjelus puolellamme.

Tieto kuljetuksista Neuvostoliiton puna-armeijalla kuitenkin täytyi olla, sillä joillakin lähtöasemilla maataistelukoneet häiritsivät junien lastausta. Varsinaissuomalainen JR35 oli viimeinen reservi, jonka pataljoona kesä-heinäkuun vaihteessa 1944 saapui junilla Itä-Karjalasta Jääsken asemalle.

Perillä Kannaksen Ihantalassa Hyrkön panssarintorjuntaryhmää odottikin viiden vuorokauden mittainen, taukoamaton tulihelvetti. Vihollisen ylivoima oli valtava. Tali-Ihantalassa 50 000 suomalaistaistelijaa vastassa oli 150 000 neuvostosotilasta.

Aamukuudelta 3. heinäkuuta 1944 venäläiset aloittivat hyökkäyksen valmistelun tykistötulella. Hyrkkö joukkueineen alkoi kuulla voimakasta lentokoneiden jyminää. Kun puna-armeijan hävittäjät ilmestyivät taivaalle, pääsi Hyrkkö niiden määrää laskiessaan sataan. Todellisuudessa suomalaisten asemia pommitti 200 lentokonetta.

Vihollisen lentokoneiden pudottaessa jopa 500 kiloa painavia pommeja maa tärähteli ja keinui. Suomalaisten sotilaiden eteen maahan jysähti kolme metriä syviä ja halkaisijaltaan kymmenen metriä leveitä kuoppia. Perääntyä ei voitu eikä haluttu, vaikka paineet olivat kovat.

Samoihin aikoihin Hyrkkö panssarintorjuntaryhmineen pyrki oma-aloitteisesti kohti etulinjaa.

Kun vihollisen tulivalmistelu aamupäivällä 3. heinäkuuta päättyi, alkoi varsinainen hyökkäys, josta tuli viiden päivän mittainen taukoamaton kamppailu. Lepäämään ei ehtinyt Hyrkkökään ryhmineen.

”Tuo 5 vrk oli kuin yksi pitkä päivä. Nukuttu ei ollenkaan. Se oli ainaista melskettä. Taisteluhautoja ei enää ollut, oli vain 1–2 miehen poteroita. Uskon juuri syvien poteroiden säästäneen henkeni ”, Hyrkkö purki myöhemmin tuntojaan paperille.

Kuudes heinäkuuta väsyneen Hyrkön käteen laskettiin kirje tyttöystävältä. Sen sisältö valoi uskoa elämän vaikeimpina ja raskaimpina hetkinä: ”Ulkona on aivan kuin syksy. Niin synkkää ja kylmää. Se on merkillistä, silloin kun on sota, on kaikki sen mukaista. Kaikki hyvyys pakenee. Mutta kerran tulee vielä ihana kesä, jolloin kaikki olemme onnellisia. Etkö usko? Maailma ei voi loppua näin rumasti.”

Hyrkön 9. heinäkuuta kirjoittama kirje kuvaa tunnelmia koskettavasti: ”Monta kertaa tuntuu, ettei enää ole elämää, ei rakkautta. Vain vihaa ja kuolemaa. Taistelutouhukin tuntui toisinaan tarkoituksettomalta.”

– Sellainen tunne minulla oli koko ajan, etten selviä siitä taistelusta elävänä.

Hyrkkö muistaa hetken, kun 6. heinäkuuta 1944 kaivoi rintataskustaan pienoiskokoon painetun Uuden testamentin.

– Äiti oli antanut sen minulle matkaevääksi. Eteeni avautui kuin kohtalon johdattelemana psalmi 91, josta luin sanat: ”Ei sinun tarvitse pelätä yön kauhuja, ei päivällä lentävää nuolta, ei ruttoa joka pimeässä hiipii. Vaikka tuhansia kaatuisi vieressäsi ja kymmeniätuhansia oikealla puolellasi, ei sinuun satu”. Sen psalmin viimeisessä jakeessa luki: ”Minä annan hänelle pitkää ikää.” Nyt 96 vuotta itsenäisyyspäivän alla täyttäneenä voin anoa, että nuo ennustukset ovat toteutuneet, Hyrkkö sanoo.

Heinäkuun 10. päivän tienoilla taistelujen kiivaus alkoi hellittää ja 15. heinäkuuta Neuvostoliiton johto totesi, ettei tavoitetta saavutettu ja alkoi siirtää osan joukoistaan muille rintamille. Kovasta ylivoimasta huolimatta vihollisen suunnitelmat raukesivat ja suomalaiset saivat torjuntavoiton.

Vaikka taistelut laantuivat, jäi Hyrkkö vielä kahdeksi kuukaudeksi poteroihin Ihantalan etulinjaan. Hän kotiutui sodasta 16.marraskuuta 1944.

– Rauha on sotilaan suurin toive, sitä voi verrata lähes avioliittoon ja lasten syntymään, hän sanoo.

Hyrkön sotilaspassissa on merkintä osallistumisesta Ihantalan ratkaisutaisteluun.

– Jotkut ovat muistuttaneet siitä, että muuallakin Suomi sai torjuntavoittoja. Ihantala on merkitty ratkaisutaisteluksi kuitenkin siksi, että silloin puolustettiin Suomen elintärkeitä alueita. Jos puna-armeija olisi Ihantalassa tehnyt läpimurron, siitä olisi ollut hyvin lyhyt matka Helsinkiin. Taistelun lopputuloksesta saamme kiittää kaikkien taisteluun osallistuneiden yhteistyötä, mutta jalkaväkisotilaan osa on sodassa mielestäni kuitenkin raskain. Se on henkistä taistelua ja väsymystä, läheltä piti -tilanteita ja ihmepelastumisia useammin kuin muilla.

Hyrkkö palasi Ihantalan maisemiin 48 vuoden jälkeen kesäkuussa 1992. Matkalla hän liikuttui kun Ihantalan seurakuntalaiset helluntaina 7. kesäkuuta paljastivat muistomerkin sankarihautausmaan kohdalla. Hyrkkö ei olisi voinut uskoa kesällä 1944, että saisi vuosikymmeniä myöhemmin olla todistamassa tätä juhlatapahtumaa.

Hyrkkö asuu yksin kerrostalossa Nousiaisten keskustassa. Hän jäi leskeksi yhdeksän vuotta sitten ja muutti silloin myös pois kotitilaltaan. Molemmat kaksi lasta perheineen asuvat myös Nousiaisissa ja suku jatkuu jo neljännessäkin polvessa.

Sodan jälkeen Hyrkkö teki mittavan uran paitsi maanviljelijänä, myös useissa eri luottamustoimissa, kuten Varsinais-Suomen sotaveteraanipiirin puheenjohtajana. Hän on ollut vahva johdon taustavaikuttaja maalaisliitto-keskustapuolueessa, ja hän istui Raisio-yhtymän hallituksessa 20 vuotta. Hän toimi myös nykyistä HK Scania edeltäneen LSO:n hallituksen puheenjohtajana 30 vuotta.

– Ilmeisesti näistä luottamustoimista minut palkittiin maanviljelysneuvoksen arvonimellä. En ole kuitenkaan veteraaniasioista ja sodasta puhuessani käyttänyt tuota neuvoksen arvoa. Minusta sotaveteraani on parempi arvonimi, hän sanoo.

Lähde: Tarja Lappalainen: Se oli yhtä tulihelvettiä – talvi- ja jatkosodan kasvot (2016, Docendo)