Harva meistä saa 70-vuotislahjakseen kloonin itsestään, mutta espoolaiselle yrittäjälle Lilu Nissinen-Turjalle niin kävi toukokuun alussa. Pahaa aavistamaton päivänsankari yllätettiin drag-artistin esittämällä ihmiskopiolla hänen järjestämässään K-50-diskossa.

Idea vain yli 50-vuotiaiden diskosta tuli Nissinen-Turjalle jonkin pitkäksi venähtäneen illan jälkeen.

– Mietin, että olisipa kiva, kun voisi mennä jonnekin, josta pääsisi jo ihmisten aikoihin kotiin ja jossa kukaan napero ei oksentaisi kengilleni. Niin minä sitten perustin diskon vuonna 2006, Nissinen-Turja kertoo.

Aluksi ravintoloitsijat eivät olleet innoissaan yli-ikäisten diskosta, ja muuan tunnettu ravintoloitsija muistutti, että senioreiden on syytä lopettaa hillumisensa yhdeltätoista illalla, jotta ”oikeat ihmiset” pääsevät ravintolaan.

– Minut naurettiin pihalle monesta yökerhosta, sillä yli viisikymppisten kerrottiin tanssivan vain humppaa! Se otti todella päähän, mutta nyt olen jo ylpeä siitä, että olen osaltani ollut muuttamassa sitä, miten senioreista puhutaan. Nykyään tietysti ravintoloitsijat ymmärtävät ideani ja kosiskelevat meitä, Nissinen-Turja tuhahtaa.

Helsingin Vanhalta ylioppilastalolta hyvän kodin löytänyt disko järjestetään kesätaukoa lukuun ottamatta kerran kuussa, ja parhaimmillaan tanssijoita on paikalla tuhatkunta. Henkilöpapereista ollaan ulko-ovella tarkkoina, ja juhlakansaa viihdyttää kaksi huippuluokan tiskijukkaa valoineen. Asiakkaat ovat pääosin 50–65-vuotiaita helsinkiläisiä, mutta tosifanit tulevat vaikka Turusta – kuten esimerkiksi rokkikukko Michael Monroen anoppi.

– Olen aina paikalla emännöimässä, ja lipunmyyjät ovat ystäviäni tai perhettä. Meillä on todella aktiivinen Facebook-ryhmä, ja monet kävijämme kehuvat meitä hyvästä tunnelmasta.

Hampaat irvessä suoritettavaa pariutumisriittiä Nissinen-Turja sanoo yrittävänsä pitää sivu­osassa, mutta silti yli viisikymppisten diskossa on muodostunut monta paria.

– Meillä on raikas ilonpidon meininki. Olemme heimo, johon on helppo liittyä, Nissinen-Turja vakuuttaa.

Aktiivisesti työelämässä

Lilu Nissinen-Turja on edelleen aktiivisesti työelämässä. Hänen mainostoimistonsa Clever Girl toimii tehokkaasti, mutta yrittäjyys sallii omistaja-toimitusjohtajalle täyden vapauden.

– Jos minua huvittaa perustaa disko, kirjoittaa mainosteksti tai suunnitella koruja, voin tehdä sen. Olin sanonut itselleni, että ennen 40-vuotispäiviäni minulla on oma yritys, joten perustin sen puoli vuotta ennen merkkipäivää, yrittäjäperheessä kasvanut Nissinen-Turja kertoo.

Innovatiivisen dynamon korukeksintöihin kuuluvat muun muassa hopeinen samppanjapilli sekä sukupuukoru.

Espoon Iso Omenan kauppakeskuksessa toista vuotta aviomiehensä kanssa asuva Nissinen-Turja painottaa olevansa helsinkiläinen henkeen ja vereen, mutta miehen aivoinfarkti pakotti puolisot muuttamaan esteettömään asuntoon kaksi vuotta sitten.

Pelastus muuttopulmaan ratkesi Nissinen-Turjan lempimediassa, Facebook-sivus­tolla.

– Sain Helsingin-asuntomme ensimmäisen ostotarjouksen viidessä tunnissa, ja seuraavaksi soitti sukulainen, joka kysyi, voisiko tämä city­seniori mitenkään kuvitella asuvansa Espoossa. Asunto on aivan täydellinen, ja pääsemme sisäkautta kaikkialle. Itse asiassa jopa viihdymme, Nissinen-Turja myöntää.

Helsingin Punavuoressa vuosikymmeniä asunut vauhtileidi oli niin näkyvästi mukana kaupunginosansa elämässä, että hän nimitti itsensä ”Rööperin seriffiksi” ja teetätti seriffintähtiä itselleen sekä apulaisseriffeilleen.

– Mutta on kauppakeskuskin kuin pieni kylä, ja tunnen sieltä melkein kaikki. Saamme aivan uskomatonta palvelua kaikkialla, ja järjestän perheelleni 70-vuotispäivälliset kauppakeskuksen Retro-ravintolassa.

Lapsettomalla Nissinen-Turjalla perhettä riittää, sillä pelkästään lähipiirin lukumäärä on 38 henkeä.

– Kysyin aikoinaan veljenpojalta, miksi hän haluaisi uusperheryhmäämme kutsua, ja poika vastasi: ”Suleviksi”. Sen vuoksi me olemme nykyään Sulevi-porukka, Lilu Nissinen-Turja hymyilee.

Helsinkiläinen Ulla Koivukoski, 65, on jäänyt päivätöistä eläkkeelle, mutta perinteistä eläkkeensaajan kuvaa hänestä ei saa tekemälläkään. Kiireinen bisnesnainen on yhä mukana useassa kiinnostavassa teknologiayrityksessä ja auttaa ystäväänsä tämän tutkimuksessa.

– Jäin maaliskuussa 2017 virallisesti eläkkeelle, mutta sitten vietin vuoden konsultoiden Avanto Venturesia, startupia, joka on kehittänyt sähköisen liikkumisen mallia muun muassa Intiaan, Koivukoski kertoo.

Intia vilahtaa hänen puheissaan tuon tuosta, ja selitys löytyy pitkästä työhistoriasta Nokia Siemensin kanssa. Runsasväkiseen suurvaltioon Ulla muutti ensimmäisen kerran vuonna 2009, jolloin hän tutustui myös joogaan.

– Nuorempana urheilulajini olivat vauhdikkaampia, mutta Intiassa palkkasin joogaopettajan kotiini joka aamu. Kahdesti viikossa opiskelin myös joogan teoriaa sekä meditointia. Kun vuonna 2011 lähdin pois Intiasta, opiskelin viime töikseni itseni joogaopettajaksi.

Intia tuli vastaan uudestaan vuonna 2014, kun Comptelin johtoryhmään palkattu Ulla Koivukoski nimitettiin yrityksen Intian ja Bangladeshin liiketoimintojen toimitusjohtajaksi.

Kesäkuussa 2018 hän asettui pysyvästi takaisin Suomeen, Helsingin Arabianrantaan.

– Rakastan kyllä luontoa, mutta en voisi asua keskellä metsää. Olen täysin urbaani. Kun käyn ystävillä Espoossa, minua alkaa vähitellen kuristaa, Ulla vitsailee.

Kaupunkilaisleidi suorittaa ostoksensa mieluummin kivijalkakaupoissa kuin automarketeissa, ja hybridiautoaan hän käyttää vain silloin, kun kävellen, polkupyörällä tai julkisilla kulkuvälineillä ei perille pääse.

– Matkustelun ympäristövaikutuksia mietin nykyään enemmän. Tyttäreni kuitenkin asuu Miamissa, ja Ecuadorissa minulla on henkinen ottotytär, joten käyn kyllä tänä vuonna tarkistamassa, miten he molemmat voivat.

Alun perin Ulla Koivukoski valmistui Jyväskylän yliopistosta luonnontieteiden kandidaatiksi. Hän työskenteli yläkoulussa ja lukiossa matematiikan ja fysiikan opettajana, kunnes eräänä päivänä atk-myyjä tuli esittelemään välineitään.

– Ajateltiin, että me tiedeopettajat ymmärtäisimme asiaa paremmin. Mietin, että minä kyllä myisin laitteita paremmin, ja kouluttauduin atk-myyjäksi. Se oli vuosi 1984, ja sillä tiellä yhä ollaan.

Nokiasta tuli Ullan teknologiauran huippukorkeakoulu, sillä yrityksen palveluksessa pääsi tekemään kaikkea mahdollista markkinoinnista tuotekehitykseen.

– Olen ollut mukana tekemässä innovaatioita, ja minulla on yksi patenttikin. Sain huippu-uran, jossa sain onnistua ja epäonnistua, sekin on tärkeää. Nyt minulla on vireyttä vielä antaa takaisin.

Ulla Koivukoski auttaa kollegaansa Sari Kola-Nyströmiä tämän liikkeenjohdon alan post doc -tutkimuksessa välittävästä yrityskultturista. Kumppanuksilla on myös yhteinen konsultointiyritys, Human Keystones.

– Olen todella innostunut tästä aiheesta. Yrityksillä on edessään historiallinen tilanne, sillä työmarkkinoilla on nyt samaan aikaan kolmen sukupolven edustajia, ja se on johtajille iso haaste. Tutkimuksen avustaminen vie aikaani noin päivän viikossa, mutta minusta on hienoa tehdä jotakin merkityksellistä.

Toinen päivä viikossa kuluu intialaisen Wellnesys-yrityksen parissa. Koivukoski kuuluu sen omistajiin. Bisneksen päätuote on älyteknologiaa hyödyntävä joogamatto.

– Aloitan jokaisen viikon aamukuudelta puhelinpalaverilla heidän kanssaan. Seuraava tavoitteemme on tuoda tuotteemme Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoille. Olen myös mukana Suomi–Intia-kauppayhdistyksen johtokunnassa sekä InnoFrugal-tapahtumassa.

Kaiken muun lisäksi Koivukoski ehtii silloin tällöin kuluttamaan pääkaupungin kulttuuritarjontaa, erityisesti intialaisia Bollywood-elokuvia.

– Yritän käydä leffoissa, konserteissa ja teatterissa. Käytän ravintolapalveluita, ja minulla oli kotiapua jo silloin, kun olin tyttäreni yksinhuoltaja, kauan ennen kotitalousvähennysten olemassaoloa.

Vantaalainen Pirjo Oinonen, 68, on toukokuussa juuri palannut Marokon-matkalta. Kahden viikon ryhmämatkalla ei löhötty aurinkotuolissa minttuteetä siemaillen, vaan joka päivä tutustuttiin uuteen kohteeseen ja yöt nukuttiin eri hotelleissa.

– Olen käynyt saman matkatoimiston matkoilla myös Pohjois-Kyproksella, Maltalla ja Sri Lankassa. Näillä matkoilla ihmiset ovat todella kivoja. On ihan myytti, että suomalaiset eivät puhuisi toisilleen! Oinonen kehuu.

Supermatkaajan lista on hengästyttävä: elokuussa vuorossa on Visbyn-matka nuorimman siskon kanssa, sillä tämä on haaveillut tunnelmallisesta ruotsalaissaaresta pitkään. Samassa kuussa Oinonen lähtee pidennetylle viikonloppulomalle Budapestiin kahden ystävän kanssa, joista toinen ei ole käynyt kaupunkilomalla aikaisemmin.

– Ajattelimme, että Budapest olisi helppo kohde. Siellä on edullista ja helppoa – ja kulkuvälineet ovat yli 65-vuotiaille ilmaisia. Sellaistakin täytyy eläkkeellä miettiä.

Lokakuussa Oinonen pyyhkäisee Zürichiin ystävän kanssa, joka on ihastunut Sveitsiin. Viime vuonna oltiin yhdessä Stuttgartissa.

– Meillä on viisi päivää aikaa matkustaa pieniin paikkoihin Zürichin ulkopuolellakin. Ei meillä ole hirveä kiire nähtävyydestä toiseen, vaan otamme rauhallisesti ja kävelemme paljon. Onneksi siihen vielä pystyn, vaikka polveni ovatkin vähän kipeät.

Matkustaminen on aina ollut Tikkurilassa asuvan Oinosen intohimo. Hän tutkii kohteita internetistä ja haluaa aina mennä uuteen kohteeseen.

– En ole mökki-ihminen ollenkaan. Haluan mielummin tutustua uusiin paikkoihin ja saada uusia kokemuksia.

Pirjon yhdeksänvuotiaan Prinssi-kollikissan yksi hoitajakin löytyi matkoilta, kun tuntematon nainen alkoi puhua kissahaaveistaan. Kävi ilmi, että hänkin asuu Tikkurilassa – ja niin syntyi menestyksekäs kissanhoitosuhde.

– Otin ensimmäisen lemmikkieläimeni 59-vuotiaana. Olen enemmän koiraihminen, mutta en uskaltanut ottaa koiraa ilman muita hoitajia. Prinssistä on tullut paras ystäväni, ja se on jopa pehmentänyt luonnettani. Kissanhoitajiakin on siunaantunut hienosti!

Vakuutusyhtiö Ifistä eläkkeelle vuonna 2014 jäänyt Oinonen sanoo, että eläkkeellä olemisessa parasta on vapaus. Aamulla ei tarvitse herätä aikaisin, varsinkaan, jos ei ole aamuihminen. Vapaan ajan kuluttamisessa ei ole ollut ongelmia.

– Olin työssäoloaikana työpaikkamme kulttuurikerhon yhteyshenkilö, joten minulla on aina ollut jotakin ohjelmaa. Nykyään käyn teatterissa hiukan harvemmin, mutta Helsingin Kansallisteatteriin esimerkiksi saa kaksi lippua yhden hinnalla, jos ostaa ne näytöspäivän aamuna, Oinonen vinkkaa.

Ravintoloissa Oinonen käy syömässä mielellään lounasaikaan, jolloin liikkeellä on vähemmän ihmisiä ja ateriat ovat edullisia.

– Katselen netistä eri kohteita. Erään naapurin kanssa käymme tikkurilalaisissa ravintoloissa, mutta käyn myös Helsingin keskustan lounas­ravintoloissa. On kiva istua ja rupatella.

Lapsettoman, poikamiestyttönä pysytelleen Oinosen lähipiiriin kuuluvat muun muassa 89-vuotias äiti, sisarukset sekä näiden lapset. Äiti asuu vielä yksin rivitalossa Järvenpäässä, ja Pirjo tarvitsee autoa häntä autellessaan.

– Molemmat siskoni asuvat lähellä, ja olen heidän kanssaan paljon tekemisissä. Siskonlapseni vaativat yhä päästä joka joulu luokseni tekemään piparkakkutaloa, vaikka he ovat jo yli 30-vuotiaita, Oinonen hymyilee.

Melkein vastentahtoisesti eläkkeelle jäänyt rikostoimittaja ja kirjailija Hannes Markkula, 75, on aina ollut yhdistysihminen. Hän on ehtinyt vaikuttaa muun muassa Arto Paasilinna- ja Mauri Sariola -yhdistyksissä sekä Helsingin Kirjailijat ry:n puheenjohtajana.

– Aloitin jo nuorena poikakerhossa ja partiossa ja kuulun yhä moniin yhdistyksiin. Minusta on kiva toimia yhdessä ihmisten kanssa. Sen huomaa, että yhdistystoiminta sinänsä on hiipumassa, sillä nuoria se ei enää kiinnosta, Markkula pohtii.

Puheenjohtaja- ja sihteeripestejä Markkula ei ota enää vastaan, vaan hän nauttii yhdistystoiminnasta ainoastaan rivijäsenenä. Tai ainakin melkein.

– Helsingin Eteläiset kaupunginosat ry:n hallituksessa istun yhä, ja kaupungin elimien harmiksi olemme oikein aktiivisia esimerkiksi Jätkäsaaren kaavoitusasioissa. Tärkeintä on se, että viihtyy ja on reippaalla asenteella monessa mukana.

Markkula jäi 68-vuotiaana eläkkeelle Ilta-Sanomista. Hän ehti olla siellä toimittajana 47 vuotta, mutta hinku kirjoittamiseen on yhä tallella. Virallisen eläkeiän jälkeen Markkula kirjoitti puolitoista vuotta rikosjuttuja entiselle työnantajalleen ja muille lehdille. Kirjoja hän on julkaissut 18 kappaletta.

– Olisin voinut olla töissä vielä kymmenen vuotta, mutta rahasta en enää kirjoita. Nyt työn alla on rikosnovellikokoelma, josta yksi kustantajakin on ollut kiinnostunut.

Facebook-ystäviensä iloksi Markkula julkaisee myös päivittäistä tietokilpailua, jonka hän laatii usein yön pikkutunteina.

– Olen aina yhtä hämmästynyt, kun ensimmäisten minuuttien jälkeen Facebookissa on jo viisi oikeaa vastausta!

Yhdistystoiminnan lisäksi Hannes Markkulan sydäntä lähellä ovat elokuvat. Hän on pikkupojasta asti käynyt ahkerasti elokuvateattereissa samoin kuin vanhempansa ja poikansa. Jugoslavialaisen äitinsä puolelta tumman ulkomuodon ja vilkkaan luonteen perinyt Markkula myös näytteli nuorempana.

– Yleisradioon tarvittiin avustajia, ja opin näyttelemistä muun muassa Mikko Niskasen ja Rauni Mollbergin opastuksessa. Kerran olin avustajana esittämässä humalaista ylioppilasta tarinassa, jossa Lasse Pöysti ja Ismo Kallio näyttelivät. Kolmannen oton jälkeen ohjaaja kysyi, voisinko näytellä hieman vähemmän, jotta oikeat näyttelijät pääsevät paremmin esille.

Matkustelusta Markkula sai tarpeekseen työvuosina, ja kesämökille häntä ei saa nikkaroimaan. Perheen yhteiskäytössä oleva kakkoskoti löytyykin Naantalin kaupungin sydämestä.

– Se on mahtava sijainti, Naantalin lisäksi esimerkiksi Turun ja Raision kulttuuritarjonta ovat lähellä. Meillä on iso parveke hienolla puistonäköalalla, ja länsiylämaanterrierimme Bellakin tulee hyvin toimeen  sikäläisten koirien kanssa.

Urheilu on aina ollut osa Markkulan elämää, ja hän pyrkii yhä päivittäiseen urheilusuoritukseen. Eläkeläiskirjailijan voi bongata esimerkiksi Helsingin uimahalleista tai tenniskentiltä.

– Käytän mielelläni myös kaupungin kivijalkakauppoja, sillä haluan asioida ihmisten kanssa henkilökohtaisesti. Jos jossakin on vielä paitamyymälä, menen sinne mieluummin kuin ostan paidan netistä. Samalla voi seurata tarjontaa ja pysyä ajan tasalla.

Ajokorttinsa Markkula sai juuri uusittua, vaikka hän ei mikään intohimoinen automies olekaan.

– Ajan vanhalla työsuhdeautollani. Emme tarvitse kaupungissa autoa, mutta Naantalin-matkoihin se on hyvä. Uutta autoa tuskin enää ostan.