Tunne ei jättänyt Antti Kurosta rauhaan. Hän oli aivan varma, että jotain hirveää tapahtuisi. Tilanne oli hankala. Koulujen hiihtoloma lähestyi, ja suunnitteilla oli lomamatka. Lasten lomat olivat tavallisesti olleet perheen yhteistä aikaa, johon kaikki sitoutuivat.

Kuronen teki päätöksen. Tällä kertaa hän lähtisi Ukrainaan. Puoliso Eva Österberg ja kaksi teini-ikäistä tytärtä menisivät hiihtolomalle kolmisin.

Kun helmikuun 24. päivänä vuonna 2022 Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainassa, Kuronen oli jo Kiovassa. Aamuyöllä hän kuuli hotelliinsa Venäjän ohjusiskujen räjähdykset. Varmasti kiovalaisilla on hyvin epätodellinen olo juuri nyt, hän raportoi aamulla kaupungin keskustasta Ylellä suomalaisyleisöille.

Epätodellinen oli myös Kurosen olo. Venäjä oli aloittanut raa’an hyökkäyksen ja iski nyt eri puolille Ukrainaa. Pakottavan tunteensa ansiosta Kuronen oli onnistunut olemaan toimittajana oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan.

Päällimmäinen tunne oli silti järkytys. Aivan näin massiivista hyökkäystä edes hän ei ollut etukäteen aavistanut. Hän oli ajatellut, että ehkä Putin iskisi joihinkin sotilaskohteisiin Ukrainassa. Nyt kohteena oli kuitenkin myös Kiova, maan pääkaupunki.

– Se oli aika vaikea hetki, kun tämä suurhyökkäys alkoi. Se vyöryi myös lasten maailmaan ja TikTokiin. Silloin tuli sellainen huoli.

Hyökkäyksen jälkeen Kuronen kävi puheluissa ja viesteissä keskusteluja lastensa kanssa. Kyse oli nyt isän työtä suuremmasta asiasta. Kyse oli Euroopan tulevaisuudesta.

Itäisessä Helsingissä sijaitsevan asunnon ovi aukeaa ja rappukäytävään säntää 1,5-vuotias labradoodle.

– Milton! Antti Kuronen sanoo ja viittilöi koiralle, joka tutkii kotiin saapuvaa vierasta.

Haastattelupäivänä muut perheenjäsenet ovat töissä ja koulussa normaaliin tapaan. On helmikuun alku 2023, ja Venäjän aloittamasta suurhyökkäyksestä on kulunut miltei vuosi.

Juuri nyt Kuronen purkaa Suomessa materiaalia, jota hän on edellisellä Ukrainan-komennuksella kerännyt.

Rintamalinjalla ravaavasta Ylen ulkomaantoimittajasta on tullut suomalaisille tv-katsojille tuttu hahmo. Siihen nähden hänestä ei hirveästi tiedetä.

Maailman Kuvalehdessä viime syksynä julkaistusta jutusta selvisi, että Kurosellakin on perhe, puoliso ja kaksi lasta. Jos Kuronen joutuu työssään vaaratilanteisiin, kyse ei ole vain hänestä itsestään.

Kuronen on laskenut olleensa Ukrainassa viime vuonna yhteensä noin viiden kuukauden ajan.

Kuronen käy istumaan ruokapöydän ääreen. Koti on sisustettu skandinaavisesti: vaaleita huonekaluja ja keittokirjoja rivissä ikkunalaudalla. Purkissa lipaston päällä nököttää pieni Ukrainan lippu.

– Tämä on arkielämää. Jos mä en ole Ukrainassa, olen töissä Pasilassa. Tai vapaalla. Yritän pitää vapaata matkojen jälkeen, hän puhuu.

Kuronen on laskenut olleensa Ukrainassa viime vuonna yhteensä noin viiden kuukauden ajan. Se on paljon kenelle tahansa, mutta erityisen paljon se voi olla ihmiselle, jota läheiset odottavat kotiin.

Kuronen, 52, on kahden kemistin lapsi. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva äiti ja etelähelsinkiläinen isä kasvattivat Anttia ja tämän isosiskoa Helsingin kantakaupungissa kaksikielisessä perheessä. Kurosen perheessä puhutaan nykyäänkin kahta kieltä, suomea ja ruotsia.

Toisin kuin vanhempansa, Kuronen ei suuntautunut luonnontieteisiin. 1990-luvun alussa hän päätti lähteä opiskelemaan kansantaloustiedettä. Sitä ennen hän oli suorittanut armeijassa rannikkojääkärin koulutuksen.

– Mä oon aika epäonnistunut ekonomisti, hän nauraa.

Yhteiskunnallisesta kiinnostuksesta kansantaloustieteen opinnot kuitenkin kielivät. Ruotsinkielisestä ylioppilaslehdestä Studentbladetista tuli ensimmäinen julkaisu, jonne Kuronen toimittajana teki juttuja. Hän alkoi tehdä töitä freelancerina, myös Yleisradiolle.

Hän päätyi raportoimaan Sarajevoon Jugoslavian hajoamissotien loppuvaiheesta 1990-luvulla. Se oli ensimmäinen sota, jossa Kuronen oli koskaan ollut.

– Siellä tajusin, että vaikka on sota ja on tulitusta, elämä jatkuu. Ihmisethän elävät siellä. Niinhän se oli Suomessakin sotien aikana.

Aikaoptimisti. Ei-niin-järjestelmällinen. Lapsellinen usko, että kyllä vielä ehtii. Tähän tapaan Antti Kuronen kuvaa itseään haastattelun aikana.

Hän uskoo, että tietyt persoonallisuuden piirteet ovat suojanneet häntä ulkomaantoimittajan työssä. Jos aina haluaisi suunnitella etukäteen, mitä tuleman pitää, ei voisi tehdä tällaista työtä.

Joskus Kuronen tietää vasta aivan viime metreillä, mitä aikoo sanoa puoli yhdeksän uutisten suorassa lähetyksessä.

Mutta Kurosen työpäivä Ukrainassa ei koskaan pääty puoli yhdeksän uutisiin. Viimeisen työtehtävänsä jälkeen hän pyrkii aina soittamaan kotiin. Mieluiten videopuhelun, jos mahdollista.

Ihmiset olivat pakkautuneet kerrostalon kellariin. Heidän joukossaan oli 12-vuotias poika äitinsä kanssa. Talon ulkopuolella Venäjä tulitti kaupunkia. Vielä viime kesänä Itä-Ukrainassa sijaitsevan Lysytšanskin puolustus sinnitteli miehittäjää vastaan.

Kuronen oli paikan päällä. Poika sanoi Kuroselle ja tämän seurueelle, että hän halusi päästä pois kaupungista, paeta.

– Äiti ei kyennyt tekemään päätöstä, Kuronen muistelee.

Hän antoi pojalle evakuointeja tekevän järjestön työntekijän puhelinnumeron. Kun Kuronen työryhmineen lähti pois kaupungista, he soittivat muutaman tunnin kuluttua järjestöön. He kertoivat pojasta.

Työntekijä tunnisti pojan kuvauksesta. Poika oli itse soittanut järjestöön saman tien.

– Seuraavana päivänä he lähtivät äitinsä kanssa evakuointibussilla. Lysytšansk kaatui sitten.

Tätä kohtaamista Kuronen kertoo mielellään eteenpäin siksi, että tarina päättyi onnellisesti: äiti ja poika pääsivät pakenemaan.

Todellisuudessa Kuronen kohtaa usein ukrainalaisia, jotka eivät halua lähteä sijoiltaan. Ei, vaikka koti sijaitsisi lähellä taisteluita.

Toisinaan he ovat vanhoja ihmisiä, jotka ovat syntyneet ja eläneet samoissa kaupungeissa, toisinaan taas äitejä tai isiä, perheellisiä ihmisiä.

Oli aika, jolloin Kuronen ajatteli, ettei suomalaismedia kerro riittävästi Ukrainan tapahtumista.

Hän tiesi, mistä puhui.

Kuronen oli seurannut toimittajana Venäjän aloittamaa sotaa vuodesta 2014 alkaen. Hän oli ollut Kiovassa Maidan-aukiolla mielenosoituksissa, jotka muuttuivat verisiksi.

Itä-Ukrainasta hän oli raportoinut useita kertoja, ehkä enemmän kuin kukaan muu suomalainen toimittaja.

Enää hän ei ajattele niin.

Suomalaisten reaktio Venäjän hyökkäyssotaan on yllättänyt Kurosen itsensäkin. Suomalaiset ovat vaatineet myös tekoja. Suomi on jopa pyytänyt itse liittyä Natoon.

Niin liki tavallisen ihmisen arkea sota on tällä kertaa tullut.

Ehkä juuri siksi useampi ihminen on viime vuoden aikana kysynyt Kuroselta, miten hän voi matkustaa sota-alueelle – ikään kuin tilanne olisi Kuroselle uusi.

– Ikävä kyllä se ei ole ollut uutta. Olen jatkanut samaa työtä, jota olen tehnyt aika pitkään Ukrainassa ja esimerkiksi Lähi-idässä. Olen nähnyt paljon näitä samoja asioita: taisteluita, pakolaisia ja myös Venäjän kauheuksia.

Kuronen ajattelee, että kokemus velvoittaa. Hän on ollut Ylellä se, joka raportoi suomalaisille ukrainalaisten kokemuksista. Hän ajattelee, että suomalaiset ansaitsevat tietää, millaista sotaa Venäjä käy.

Kuronen näyttää mietteliäältä. Hän puhuu työnsä henkisestä kuormasta. Kun kohtaa ihmisiä toivottomissa tilanteissa, tunteet voivat nousta pintaan kokeneellakin ulkomaantoimittajalla.

On selvää, ettei yksi toimittaja voi ratkaista siviilien tukalaa tilannetta. Vaikeaa ahdingon todistaminen kuitenkin on.

– On aina ryhmä ihmisiä, jotka jäävät ja tavallaan kieltäytyvät lähtemästä. Sen asian kanssa tulee kamppailtua.

Surun lisäksi on yksi toinenkin tunne, joka saa polttoainetta Venäjän hallinnon järjettömistä päätöksistä.

– Tulen vihaiseksi. Kyllä se tunne aina tulee. Se on ikävää, ei siinä ole mitään hohdokasta.

Kokemus on tuonut rutiinia arvioida riskejä. Hän saattaa aistia tunnelmasta, milloin on viisaampaa vetäytyä. Hän tuntee niin sanotut sodan äänet ja miettii usein etukäteen, mihin ”dyykkaa”, jos joutuisi äkillisesti suojautumaan.

”Kauheasti” sellaisia tilanteita ei ole ollut, hän sanoo.

Kuronen tietää, että autolla pitää ajaa niin kovaa kuin pystyy, jos edessä on avoin maantiepätkä. Tulitaistelujen kyljessä ei kuulu yöpyä, vaan majoittumaan mennään aina jonnekin syrjempään, turvallisempaan kohteeseen.

Varustus on aina sama: luotiliivit, kypärä ja ensiapulaukku.

– On tärkeää, että on hyvä fikseri, jolla on yhteyksiä armeijaan. Voi funtsia tilanteita.

Pelkäätkö koskaan?

– Joo, tietysti, Kuronen sanoo ja pitää pienen tauon. – Tai silleen… En sillä tavalla pelkää, että se lamaannuttaisi.

Niitä hetkiä on enemmän aina, kun siirtyy autolla kohti Itä-Ukrainaa.

Pelko saattaa tulla, kun jostakin kuuluu erikoinen ääni. Valppaus lisääntyy, ja kasvojen ilme vakavoituu.

Yksi ihminen osaa Kurosta itseään paremmin kertoa, miltä noin vaarallinen työ läheisistä tuntuu.

Puoliso Eva Österberg, 47, vastaa puhelimeen tavallisena tiistaina. Kuronen ja Österberg ovat olleet yhdessä yli 15 vuotta. Onko Österberg joskus pyytänyt puolisoaan jäämään kotiin?

– En. Olen aina tiennyt, että se, mitä hän tekee, on enemmän kuin työtä, Österberg vastaa.

Kun Kuronen runsas vuosi sitten päätti lähteä Ukrainaan hiihtolomailun sijaan, Österberg ymmärsi, että kyse oli jostakin suuremmasta asiasta.

– Siinä ei ollut tilaa heittäytyä hankalaksi, että sun on tultava meidän kanssamme, hän pohtii.

Silti uutiset Ukrainasta olivat järkytys. Lapset kyselivät äidiltä, oliko isä turvassa ja sattuisiko tälle jotakin.

– Kyllä mua pelotti tyttöjen puolesta, heidän reaktionsa. Vaikka yritti suojella heitä, tietoa tuli joka kanavasta. Silloin tuli yksinäinen olo, vaikken ollutkaan yksin.

Perheensä vuoksi Kuronen siirtyi hetkeksi raportoimaan läntisen Ukrainan Lviviin, jossa iskuja ei ollut – kunnes taas palasi Kiovaan. Isä kertoi puhelimessa lapsille olevansa turvassa, mutta medioista vyöryvä informaatiotulva viestitti toista.

– Se oli lapsille varmasti ristiriitainen tilanne, Österberg sanoo.

Tilanne rauhoittui. Jälkikasvu alkoi uskoa, ettei isälle sattuisi mitään.

– Ollaan yhdessä pohdittu, ettei heitä voi täysin suojellakaan. He ovat sen ikäisiä, että he haluavat tietää ja pysyä kartalla. Fakta on heille tosi tärkeää.

Antti Kurosen toimenkuvaan ovat aina kuuluneet niin sanotut äkkilähdöt. Paljon on kaatunut myös puolison vastuulle.

Ilman tukiverkkoja, erityisesti ilman Österbergin äidin apua arjen logistiikka ei olisi pyörinyt.

– Olen joskus miettinyt, että mitä jos tulisi puhelu, että nyt on käynyt huonosti. Että mitä sitten? Harvoin sitä toisaalta päivittäin miettii, siihen ei ole aikaa, vaativaa työtä itsekin tekevä Österbeg sanoo.

Hiihtoloma tuli tänäkin vuonna. Nyt Kuronen päätti toisin. Hän ei lähtenyt Ukrainaan vaan perheen kanssa Ruotsiin Åreen lasket­telemaan. Muutoinkin Kuronen on pitänyt pientä Ukraina-taukoa.

Sodan tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa. Kuronen sanoo silti uskovansa, että Ukraina vapauttaa tänä vuonna lisää Venäjän miehittämiä alueita. Paljon on kiinni siitä, millaista apua maa saa liittolaisiltaan kuten Suomelta.

Niin kauan kuin Venäjän hyökkäys jatkuu, hän aikoo palata Ukrainaan raportoimaan sodan kulusta ja ukrainalaisten ajatuksista. Ehkä jo hiihtoloman jälkeen.

Mutta mikä tärkeintä: hänellä on koti, jonne on aina syytä palata takaisin.