Medialukutaito viittaa kykyyn arvioida viestin luotettavuutta, ja ymmärtää muun muassa sen mahdollinen piilosanoma ja mahdolliset takana olevat intressit sekä esitettyjen näkökohtien, mielipiteiden tai faktojen yleistettävyys.

Edesmenneen tiedotusopin professori Osmo A. Wiion esittämät ja verkosta helposti löytyvät Wiion lait, joita suosittelen teemasta kiinnostuneille, ovat sarkastinen kokoelma mietelmiä siitä, mikä kaikki viestinnässä voi mennä pieleen. Joukossa on esimerkiksi toteamus siitä, että viestintä onnistuu vain harvoin ja silloinkin yleensä sattumalta, ja mitä enemmän viestimme, sitä enemmän aiheutamme tähän liittyviä ongelmia.

Onpa joukossa myös toteamus siitä, että aina löytyy joku, joka tietää kirjoittajaa itseään paremmin, mitä tämä on tarkoittanut. Se on valitettavan totta, sillä jopa suoranainen kyvyttömyys ymmärtää luettua on melko yleistä. Jotkut ovat siinä määrin epäluuloisia, että hyvinkin viaton ja asiallinen viesti saatetaan ylitulkita hyökkääväksi ja vaaralliseksi. Eikä mitään niin hyvää tarkoittavaa tekoa ole olemassakaan, ettei joku löydä siitä iljettäviä piirteitä.

Nykyisin on esimerkiksi suositeltu, että jos yleisön pääosa todennäköisesti ei tunne luennoitsijan taustoja kovin tarkoin, tämä esittelee lyhyesti koulutuksensa, työkokemuksensa ja sitoumuksensa, kuten ne tahot, joilta on saanut sivutöistään palkkioita. Lääkäreille tämä on monissa koulutustapahtumissa asetettu velvoitteeksi, mutta silti olen kuullut yksinkertaista faktaluetteloa tulkitun kerskailuksi.

Kontrolloimattoman, anonyymin sosiaalisen median ilmaantuminen viestittämisen kentälle hämmensi varttuneita sukupolvia, koska aiemmin saattoi esimerkiksi henkilöön kohdistuvia katteettomia herjauksia kirjoittaa vain wc-kopin seinälle. Niinpä ikäihmiset saattoivat kysellä esimerkiksi sairauksien hoitosuosituksia anonyymeiltä keskustelupalstoilta saaden eriskummallisia ohjeita manipuloivan vihamielisiltä tai harhaisilta persoonilta.

Medialukutaidon koulussa tapahtuneen opettamisen jäljiltä nuoret sentään pääosin ymmärsivät pian, ettei mihinkään anonyymiin viestintään pidä suhtautua kritiikittä, ehkäpä ei lukeakaan. Valitettavasti ongelma ei kuitenkaan täysin väistynyt, vaan edelleen saamme lukea kertomuksia muodin, kauneuden, viihteen tai urheilun maailmassa traumatisoituneista tulokkaista, joita sadistinen viestintä on haavoittanut. Teinien maailmassa anonyymi kiusaaminen on liittynyt jopa itsemurhiin.

Medialukutaidon suuri ongelma on sen kasautuvuus. Mitä laajempi ja monipuolisempi yleissivistys, vakiintunut ymmärrys omista kyvyistä ja rajoituksista ja harjaantuneisuus matemaattis-loogiseen ajatteluun, sitä helpompi on tulkita viestintää. Niinpä sille, jolla jo on ymmärrystä, kertyy sitä yhä lisää. Ja se, jolta näitä avuja puuttuu, on altis syöksymään syvälle netin valetodellisuuden syövereihin. Joitakuita vie harhaan jo yhden tunnusluvun näennäiseen perusteluun nojaava ”terveysjournalismi”.

Kun todellisuudentaju, mieliala tai käsitys omasta itsestä horjuu, voi olla arvokasta pitää vapaaehtoinen somepaasto ja hankkiutua tekemisiin normaalien ja hyvää tarkoittavien reaalimaailman ihmisten kanssa.