Sain sähköpostiini uutiskirjeen, jossa kerrottiin kanadalaiselle ministerille jätetystä vetoomuksesta. Siinä joukko poliitikkoja, tutkijoita, alkuperäiskansojen edustajia, urheilijoita ja kulttuurialan ihmisiä pyysi, että Brittiläisen Kolumbian viimeiset aarniometsät suojeltaisiin.

Eräs allekirjoittajista, Star Trekistä tuttu näyttelijä William Shatner kirjoitti kauniisti: ”Joitain ihmeitä ei voi korvata. Meidän on lakattava hakkaamasta ikimetsiä.”

Seuraavana päivänä Shatner esiintyi mediassa ympäri maailman, mutta ei metsien vuoksi. Hän lähti avaruuteen miljardööri Jeff Bezosin aluksella. Ennen reissua 90-vuotias Shatner sanoi: ”Haluan olla vanhin ihminen, joka on käynyt avaruudessa. Haluan nähdä, mitä meidän tulee tehdä, jotta voimme pelastaa maapallon. Haluan perspektiivin, jota minulle ei ole vielä näytetty.”

Luonnonsuojelupuheet ja into avaruusmatkailusta eivät sovi yhteen. Ehkä Shatnerkin huomasi tämän ja vetosi perspektiiviin puolustautuakseen.

Miksi hänen täytyi kiitää 11 minuuttia sukkulalla perspektiivin saadakseen? Planeettamme on pieni ja yksinäinen, ja elämän verho sen pinnalla on ohut ja hauras. Perspektiivi on tarjolla kaikille, jotka pysähtyvät katsomaan tähtiä tai valokuvaa maapallosta.

Vuosituhanten mittaan ihmiskunnan ajatukset yläilmoista ovat mullistuneet, kun tieteelliset löydöt ovat laajentaneet taivaan avaruudeksi. Sama muutos on havaittavissa nopeutetusti yksilöissä.

Harva lapsi välttyy kulttuuriinsa vanhastaan kuuluvilta taivaskäsityksiltä. Minäkin piirsin aikoinani pulleita pilviä ja yhdistin tuonpuoleisen konkreettiseen taivaaseen. Aloin epäillä taivasten valtakunnan olemassaoloa eräänä päivänä, kun katselin ikkunasta usvalauttoja, jotka leijuivat nevan yllä. Kysyin niistä, ja äiti kertoi, että usva on vesihöyryä, samaa ainetta kuin pilvet.

Eihän vesihöyryn päällä kukaan voi asua, tajusin.

Kun seuraavan kerran kävimme mummulassa, luin lempitietosanakirjastani, mitä taivaasta kerrottiin. Mieleeni jäi selitys taivaan värille: ”Taivaan sininen väri johtuu ilmamolekyyleistä, ilmassa leijuvista pölyhiukkasista sekä erittäin runsaasti taittuneista, lyhytaaltoisista sinisistä ja sinipunaisista valonsäteistä.”

Taivaan lisäksi minua alkoi kiehtoa avaruuden suuri tuntematon. Teininä haaveammattini oli astronautti.

Suunnitelmat karisivat, kun luin avaruusmatkojen vaatimasta teknologisesta arsenaalista, jota ei saada kokoon ilman raskasta kaivosteollisuutta. Luin lentojen aiheuttamista päästöistä ja roskista, jotka jätetään matkalle. Avaruusromua on paljon: halkaisijaltaan yli sentin kokoisia kappaleita liki 800 000, pienempiä hituja jopa 166 miljoonaa.

Jos muukalainen saapuisi maapallolle tutustumaan ihmiskuntaan, hän kohtaisi kaatopaikan jo Maan kiertoradalla. Suotuisamman ensivaikutelman loisimme vaikkapa Eino Leinon runolla Hymyilevä Apollo tai Antonin Dvořákin 9. sinfonialla.

Palatessaan korkeuksista näyttelijä William Shatner kommentoi: ”Kaikkien tulisi saada kokea tämä. Kokemus oli uskomaton.”

Avaruusmatkahehkutus ei palvele tulevaisuutta tilanteessa, jossa maanpäällistäkin matkustamista pitäisi ekologisista syistä vähentää.

Sukkulan kyydistä jättäytyminen ei tarkoita sitä, että joutuisimme luopumaan mistään. Saamme katsoa taivaan kirkkauteen ja avaruuden syvyyksiin, kaivata ja haaveilla, laulaa tähdistä ja rakkaudesta, peilata huoliamme äärettömyyttä vasten.

Ihmeellisin avaruusmatka on planeetta Maan taival Linnunradan kaarteessa.

Onneksi saamme kaikki kokea sen.

Anni Kytömäki on Hämeenkyrössä asuva kirjailija, joka pohtii, mitä linnut, sammalet, simpukat ja muut kanssaeläjämme toivoisivat meidän tekevän toisin.