Antti Holma kirjoittaa romaanissaan Järjestäjä:

”Aina naiset halusivat jutella, heidän jutteluaan oli maailma pullollaan, se esti kaiken kehityksen, se teki kaikesta tahmeaa valtataistelua, jossa oli kysymys vain alistussuhteista. Selvitetään tämä asia, naiset sanoivat. Ei, sinä ­haluat selvittää sinun asiasi minulle, sinä haluat saada minut tuntemaan itseni pahaksi ihmiseksi, sitä on asioiden selvittäminen naisten kanssa.”

Ymmärrän tuon epätoivon. Suhteissa se on usein nainen, joka kykenee ajamaan miehen nurkkaan tauottomalla tykityksellään.

Ihmisten tapaaminen on terapeuttista, mutta kun on joskus pajattanut tuntikausia, tekee mieli mennä peiton alle ja olla vuorokausi hiljaa.

Vapaamuotoinenkin puhe siis vie energiaa. Joskus meinaan tulla hulluksi, kun taksikuski sattuu olemaan aamuvarhain juttutuulella. Varsinkin jos on menossa töihin ja haluaisi keskittyä tulevaan päivään. Toisinaan laitan iPodin päälle ja kuulokkeet korviin ja teeskentelen kuuntelevani musiikkia. Yleensä tämä auttaa. Tosin yksi jatkoi monologiaan välittämättä siitä, etten vastannut. Ei asiakas ole taksikuskin viihdyttäjä! Jos liftaisi, olisi paikallaan pitää kuski hereillä kyydin vastineeksi, mutta taksi maksetaan rahalla.

Jotkut taas eivät saa millään sanottua asiaansa.

– Mun pikkuveljellä on vähän flunssa, oli lääkärituttavani miespotilas kertonut.

– Miksei se tullu tänne itse? lääkäri ­kysyi.

Lyhyen keskustelun jälkeen lääkäri tajusi, että puhuttiin miehestä itsestään. Hänellä oli sukupuolitauti.

Viralliset puheet tappavat tyl­syyteen. Kun joku menee puhujanpönttöön paksun muistiinpano­nivaskan kanssa, huokaan syvään. Ajatus alkaa harhailla. Jotkut puheenpitäjät ottavat kaiken irti tilaisuudestaan olla esillä. Muussa elämässä heitä ei ehkä huomata? Myös vähemmän virallisissa tilaisuuksissa hermostun heti, kun joku kilistää veitsellä lasia. Nyt pitää lopettaa mukava höpöttely vieruskaverin kanssa ja keskittyä kuuntelemaan, naurahdella kohteliaasti oikeissa kohdissa ja käyttäytyä muutenkin moitteettomasti.

Lyhyet puheet ovat aina parhaita. Eräissä häissä ujon oloinen sulhanen oli noussut seisomaan ja kilistänyt lasiaan. Kaikki kääntyivät kiinnostuneena kuuntelemaan. Mitä hän sanoisi? Osaisiko olla sukkela ja liikuttava, pystyisikö pitämään mieleen painuvan puheen. Kun juhlasaliin laskeutui hiljaisuus, sulhanen osoitti kädellään oikealle ja sanoi: ”Tuolla päin on vessat!” ja istui alas.

Kun minä menin toisen kerran naimisiin, isäni piti häissä saman puheen kuin ensimmäisissä. Miksi vaihtaa hyvää puhetta, vaikka aviomies vaihtuu? Kolmansiin häihini hän ei enää päässyt. En saa koskaan tietää olisiko sama vanha puhe taas saatu kuulla.

Kannusta kodinkoneitasi

Minä puhun joskus tavaroille ja kodinkoneille kannustavasti.

– Hyvä ajoitus! kiittelin pesukonetta, kun se älysi lopettaa linkouksen ennen kuin olin lähdössä talosta ulos.

– Ihana nähdä kulta, huusin kaulakorulle, joka löytyi kauan kadoksissa oltuaan laukun sivutaskusta.

Eräällä ystävättärelläni on tapana puhua kukille. Ne kuulemma kasvavat paremmin, jos niille puhuu. Tyttärensä häitä edeltävänä ­iltana hän sanoi pioneille. ”Kuulkaa nyt! Mun tytär menee huomenna naimisiin, ja mä käsken teitä avautumaan!” Kukat olivat aamulla auenneet.