Ajan kulkua voi mitata monilla eri tavoin. Juliaaniset ja gregoriaaniset kalenterit ovat tässä vaiheessa jo klassikoita. Sen lisäksi jotkut pitävät kirjaa muuttolintujen liikkeistä, tai vaikka siitä, miten puu kasvaa pihalla tammenterhosta täyteen mittaansa.
Suurpiirteisimmät pitävät kirjaa ajasta sen mukaan, miten usein Halleyn komeetta ohittaa maapallon kiertoradallaan.
Tämä tapahtuu 75 vuoden välein, ja itse koin tämän vuonna 1986. Jos kaikki menee hyvin, näen sen seuraavan kerran vuonna 2061 – mutta sillä ei oikeastaan ole väliä.
Itse en nimittäin käytä mitään näistä menetelmistä, vaan mittaan aikaa sillä, miten usein marmorilaatat uusitaan Finlandia-talon seinästä. Se kun tapahtuu aika lailla kellontarkasti kahdenkymmenenviiden vuoden välein.
Viimeksi tätä pääkaupunkimme luonnonilmiötä pääsi seuraamaan vuonna 1999, ja tätä kirjoittaessa on juuri päätetty, että uusi marmorikuorrutus on paikoillaan 2024. Jos elän normaalipituisen elämän, saan kokea tämän prosessin ainakin vielä kerran. Parhaimmassa tapauksessa kaksi.
Tätä marmorioperaatiota edeltää toki aina muutaman vuoden keskustelu siitä, voisiko sitä kenties ehkä mahdollisesti harkita herkän materiaalin korvaamista kestävämmällä, niin kuin vaikka kotimaisella graniitilla. Tämä ei kuitenkaan koskaan käy, koska Alvar Aalto. Maestron kädenjälkeä ei sovi kyseenalaistaa.
Maallammehan ei ole virallista kansallisarkkitehtiä, mutta jos sellainen ikinä valitaan, valinta olisi kutakuinkin selvä. Tätä tukee sekin seikka, että aikoinaan viidenkymmenen markan seteleitä koristi tämä arkkitehdeistä maineikkain.
Kouluruokalan eleganssia
Jos unohdetaan hetkeksi marmorilaatat, ei kuitenkaan ole epäilystäkään, etteikö tämän kansallisarkkitehdin kädenjälki ole vaikuttanut yleiseen suomalaiseen estetiikantajuun, joten nimitys olisi sinänsä ansaittu.
Suomalaiset saattavat helposti liittää Aallon mööpelit päiväkotiin tai peruskoulun ruokalaan, mutta riittää, kun puhuu jonkun ulkomaalaisen kanssa niin nekin asettuvat ansaitsemaansa valoon.
Ihailun seassa saatetaan silloin ihmetellä, miten näitä designklassikoita uskalletaan antaa lasten käsiin. Se, että nämä huonekalut ovat mukana melkein jokaisen arjessa lapsesta saakka, ei tietenkään ole huono asia. Niille on ehkä vain sokeutunut.
On myös hauskaa, että muotoilija-arkkitehdin, joka teki uransa puuta taivuttamalla, sukunimi on nimenomaan Aalto. Miltä kollektiivinen muototajumme olisi näyttänyt, jos kansallisarkkitehtimme nimi olisi ollut Alvar Palikka?
Ja okei, ehkei se, että niitä Finlandia-talon marmorilaattoja saa olla vaihtamassa ”alvariinsa” ole ongelma, jos sitä ei tee sellaiseksi. Tehdäänhän putkiremonttejakin neljänkymmenen vuoden välein. Ja itsehän olen tosiaan eniten kiitollinen siitä, että tämä jumalallinen arkkitehtuuri auttaa minua hahmottamaan tätä maanpäällistä aikaamme.
Yksi ongelma on toki: jos ilmastonmuutos jatkaa jylläämistään, marmorilaattojen putoamissykli saattaa sotkeutua, ja samalla minun ajantajuni. Tosin se lienee silloin ongelmista pienin.
