Suomen itäisimmässä kolkassa, Hyrsylän mutkassa, eletään 1930-luvun viimeisiä vuosia, ja Inkeri Suvio halaa sisartaan Airaa hammasta purren. Halausta on edeltänyt kinastelu. Leiskuva luonne ei antaisi periksi, mutta isä on opettanut, että riidat on aina sovittava.
Pian tytöt jo leikkivät ja tanssivat. Kylillä moni pitää tanssia syntinä, mutta isä ymmärtää tyttöjä ja kehottaa tanssimaan kotona. Tytöt ovat lähes aina kaksin ja myös toistensa parhaita ystäviä. Ikäeroa on kolme vuotta, mutta siitä ei sen enempää välitetä.
Lähes 80 vuotta myöhemmin Aira katsoo Helsingin Bulevardilla hellästi sisartaan ja tarjoaa kuumaa hunajavettä. Inkeri on saapunut samana päivänä uupuneena pitkän matkan ja kahden välilaskun jälkeen Yhdysvalloista. Tulomatkalla vaivannut flunssa tuntuu olevan jo tiessään.
– Minä niin pelkäsin, että jaksatko sinä matkustaa lainkaan, Aira huokaa.
Inkeri huudahtaa kesken Airan lauseen ja osoittaa olohuoneen nurkassa olevaa vuosikymmeniä vanhaa apinalelua.
– Aira, muistatko apinan, Inkeri huudahtaa, ja pian sisarukset rallattelevat lapsuutensa runoa.
Huoneessa nauretaan paljon, mutta sisarusten ihmeelliseen elämään on mahtunut naurun lisäksi myös paljon tuskaa. Siskokset joutuivat ensi kertaa erilleen sota-aikana, kun Inkeri sai puhuttua itselleen luvan lähteä sotalapseksi Ruotsiin. Airakin olisi halunnut, mutta jonkun oli jäätävä huolehtimaan äidistä ja vauvasta. ”Onhan sinulla aina Aira”, isä sanoi toisessa huoneessa äidille luullen, ettei esikoinen kuulisi.
Inkerillä meni hyvin Ruotsissa, ja hän oppi kielen nopeasti. Isäntäperheessä ihasteltiin suomalaistytön hyvää käytöstä.
Rauhan koittaessa oli tapahtunut jo kauheita. Isä oli kaatunut, äidin mieli järkkyi ja perhe oli muuttanut Karjalan menettämisen myötä Helsinkiin.
Pääkaupunkiin muutto ei ollut vienyt tytöiltä tanssihaluja. Inkeri aloitti balettikoulun, Aira suuntasi kilpatanssiparketeille. Aira koki kilpatanssin enemmän urheiluksi. Inkeri oli niin vakuuttava ja kaunis, että ovet Helsingin Punainen Mylly -revyyteatterin tanssijaksi aukesivat jo 16-vuotiaana, vaikka ikäraja oli 17 vuotta. Pian Inkeri tanssi myös nykyisen Casino Helsingin tiloissa toimineessa Iloisessa teatterissa.
– Siellä istui ensi-illassa aina koko eduskunta, Aira muistelee.
1950-luvulle tultaessa Suomi ei enää riittänyt Inkerille, ja hän pääsi Brysseliin esiintymään kabareetanssijaksi vuonna 1952.
– Esityksissä niin sanotuilla malleilla oli aina rinnat paljaana, kun taas tanssijat saivat pitää vaatteet päällä. Olin siitä iloinen, Aira sanoo.
Suomesta lähtiessään Inkeri lupasi äidilleen, että on poissa vain vuoden. Kohtalo päätti kuitenkin toisin, eikä Inkeri nähnyt äitiään enää koskaan.
Brysselissä syttyi rakkaus yhdysvaltalaiseen sotaveteraaniin Roger Bareniin. Inkeri päätti muuttaa miehensä kanssa Yhdysvaltoihin. Tuolloin mantereiden välistä matkaa pidettiin vielä niin pitkänä, että perheelle jätettiin hyvästit. Inkerin elämä rakentuisi nyt kokonaan uudelle mantereelle.
Kommunistikammoiselle Yhdysvaltain hallinnolle Inkerin vierailu kotimaassa ennen muuttoa Yhdysvaltoihin olisi tiennyt karanteenia. Niinpä Aira matkusti vuonna 1954 Brysseliin tapaamaan sisartaan vielä viimeisen kerran.
– Sen jälkeen kului kymmenen vuotta ennen kuin näimme seuraavan kerran. Meissä sisaruksissa on tosiaan sitä suomalaista sisua. Kaksi sotaorpoa on selviytynyt kaikesta, Aira toteaa.
Kun sisarukset tapasivat seuraavan kerran 1960-luvulla, elämä oli jälleen edennyt mitä erikoisimpiin suuntiin. Aira järkyttyi siitä, miten sisko oli jo ehtinyt muuttua ulkoisesti.
– Päät kääntyivät New Yorkissa Inkerin perään, Aira sanoo.
Inkerillä ja Airalla oli molemmilla lapsia, Aira oli eronnut väkivaltaisesta liitostaan ja Inkeri taas piti kotiäitinä lasten balettikoulua. Vuosien saatossa molemmat naiset siirtyivät toisistaan tietämättä työskentelemään muodin pariin.
– Ei meitä varmaan olisi kahta samaan Suomeen mahtunutkaan, niin samanlaisia asioita teimme, Aira nauraa.
Silti Inkerin mielessä oli aina paluu Suomeen. Kuitenkin se aina jäi. Samalla Aira harkitsi muuttoa Yhdysvaltoihin, mutta Pirjo-tyttären sairastuminen oli viimeinen vahvistus kotimaahan jäämiselle.
Vuonna 1972 oli jälleen ilon aika. Aira ja Ekku Peltomäki viettivät häitään Inkerin seurassa Niagaran putouksilla ja yhteydenpito oli jälleen tiivistä. Uusi aika, yleistynyt lentomatkustaminen sekä energinen elämänvaihe mahdollistivat kyläilyn rapakon takana.
– Ekku laski, että kävimme Yhdysvalloissa 60 kertaa, legendaarisessa Studio 54 -yökerhossakin juhlinut Aira sanoo.
Inkerin suuri rakkaus Roger Baren menehtyi, mutta Inkeri avioitui vielä kahdesti 1960- ja 1970-luvuilla. Molemmat liitot päättyivät eroon. Myös Airan ja Inkerin pikkusisko Sirkka-Liisa kuoli vain 46-vuotiaana sydänsairauteen.
Suurin tragedia tapahtui kuitenkin vuonna 1983, kun Inkerin ammattisotilaana työskennellyt poika ammuttiin julmasti. Puoli vuotta kadoksissa ollut poika löydettiin rakennustyömaalta makuupussista, niskaan ammuttuna. Armeijan sisäinen poliisi tutki asiaa ja syylliseksi ilmeni toinen sotilas. Inkeri arvasi murhaajan ennen muita ja antoi ratkaisevan vihjeen eteenpäin.
Aira tuli hautajaisten alla yllättäen kylään, tietämättä tapahtuneesta. Kohtalo tuntui yhdistäneet sisaret jälleen. Matkasuunnitelmat muuttuivat lennossa, ja Aira osallistui sotilashautajaisiin. Inkerille ojennettiin hautajaisissa Yhdysvaltain taiteltu lippu.
– Tiedän hänen olevan taivaassa, Inkeri sanoo varmalla äänellä.
Inkeri oli saattanut sankarihautaan oman isänsä, aviopuolisonsa ja poikansa.
Airan avioliitto muuttui 33 vuoden jälkeen ystävyydeksi, ja ero oli molemminpuolinen helpotus. Elämä jatkuu Ekun kanssa naapureina Hyrsylän Mutkassa.
Inkeri sai koettelemustensa jälkeen kokea vielä onnen tavattuaan miesystävänsä Danin. Pari ehti olla yhdessä toistakymmentä vuotta, kunnes Dan menehtyi viime vuonna.
– Hän meni niin nopeasti, en ole pystynyt sen koommin tanssimaan, Inkeri toteaa.
Aira lupaa tanssittaa Inkeriä 88-vuotisdiskossaan, ja Inkeri innostuu silminnähden aiheesta.
Sisaren unelmien koti Helsingin ydinkeskustassa saa Inkeriltä kehut. Mieli on jälleen hyvä. Sekä Aira että Inkeri tekevät edelleen töitä viitenä päivänä viikosta.
– If you don’t use it, you’ll loose it. Jos et käytä mitä sinulla on, menetät sen, Inkeri summaa.
Aira on iloinen sisarensa tilanteesta.
– Inkerillä on nyt kaikki hyvin, se on tärkeintä. Hänestä huolehditaan, ja lapset, lapsenlapset ja vielä neljäskin polvi on läsnä.
– Meille tragediat ovat elämän yksittäisiä asioita, emme jää niihin kiinni, Aira sanoo ja katsoo Inkeriä.
Sisarukset asettuvat valokuvaan toisiaan kädestä pitäen, kuten 80 vuotta aikaisemmin.
Teksti: Veli Kojonen
Kuvat: Petri Mulari
