Muistan hiihtoloman ensi päivän. Aurinko paistoi sälekaihdinten välistä keittiöömme kerrostalon päädyn toisessa kerroksessa. Istuin pyöreän pöydän ääressä ja ahmin spagettia luistimet jalassa, ylläni Montrealin vihreä harjoituspaita.

Luultavasti näytin samalta kuin kahdeksanvuotiaat pikkupojat aina ulkoa tullessaan: posket hehkuvan punaiset, tukka hiessä, silmissä rauhallisen lasittunut katse.

”Kiitos”, huikkasin ovelta ja konkkasin raput alas pamput terissä. Pihalta lyhyttä polkua kentän laidalle, pamput kiireesti pois jaloista ja sitten taianomainen hetki, kun luistin piirtää ensimmäisen jäljen jäähän.

Olin luistellut jo kolme tuntia ennen spagettitaukoa. Nyt pelasin parin kolmen eri porukan kanssa, kävin taas syömässä ja palasin jälleen kentälle.

Sitten tuli ensin hämärää ja lopulta pimeää. Lähiötaivas pudotteli sekaan isoja lumihiutaleita. Myös tehtaan piippu ja sen katkeamaton savujuova katosivat lopulta pimeyteen.

Vain kentältä kuului naurua, huutoja ja paukahduksia kiekon osuessa lapaan. Pelit jatkuivat, kunnes lyhtypylväiden valot sammutettiin iltayhdeksältä.

Kaivoin pamput lumesta kaukaa kajastavien katulamppujen valossa. Kotona asettelin nahkaiset kahdentoista tuuman jääkiekkohanskat tyynyni viereen ja kuvittelin olevani Jari Kurri matkalla Edmontonista vieraspeliin yölennolla.

27 vuotta myöhemmin sataa vettä. On syyskuinen ilta. Ajelen roudan runtelemaa, kuoppaista hiekkatien pätkää ohi jäähallin, jossa Hämeenlinnan ylpeys HPK pelaa kotiottelunsa. Nykyisin hallin nimi on Ritariareena, mutta hämeenlinnalaiset kutsuvat sitä yhä Rinkelinmäeksi. Sen takana on muutamia vuosia vanha harjoitushalli, jonka parkkipaikalle pysäköin autoni.

Hallissa seuraan pukukoppien numeroita ja avaan oven numero kolme. Ensiksi vastaan tulvahtavat kopin haju ja kirkkaat valot, äänekäs puheensorina ja nauru.

Tervehdin paria tutuinta kaveria, löydän tilaa ja istun. Seuraavaksi huomaan pelivarusteiden värit ja monenkirjavuuden ja alan tunnistaa pelureiden seasta etäisesti tuttuja kasvoja 15 vuoden takaa. Pojat ovat kasvaneet miehiksi.

Olen paluumuuttaja. Minulle on ollut aina itsestään selvää, että jos palaan Hämeenlinnaan, alan pelata jääkiekkoa. Tunteeseen liittyy jotain miltei riitinomaista.

Vasta myöhemmin ymmärrän miksi.

Hämeenlinna on jääkiekkokaupunki. Jo 1940–50-luvuilla se dominoi Suomi-lätkää yhdessä Tampereen kanssa. Ihmiset hytisivät Kuivansillan ulkojääkentällä, nykyisen moottoritien varressa.

En tunne tuota jatkumoa kovinkaan vahvasti nykiessäni hokkareita jalkoihin. Mainitsen ohimennen jollekin, että tämä on ensimmäinen kerta, kun pelaan jääkiekkoa hallissa varusteet päällä.

Jäälle astuessani epävarmuus kasvaa. Niin kuin olisin unohtanut jotain yltäni, ehkä housut.

Laitapleksin ohi luistellessani näen itseni ensi kerran jääkiekkovarusteissa. Näytän yllättävän paljon jääkiekkoilijalta – mutta ulkonäkö pettää.

Epämukavuuden tunne vain kasvaa pelin alkaessa. En näe kiekkoa kunnolla visiirin takaa: se menee ensin lavan alta, sitten lavan päältä. Pysähdyn, kun pitäisi kiihdyttää, ja luistelen paitsioon, kun pitäisi kaartaa keskelle.

Rojahdan penkille vaihto toisensa jälkeen jalat maitohapoilla. Olin joskus hyvä pelaamaan ja koulun nopeimpia luistelijoita. Urheilijakin minusta tuli, vaikkakin ihan muissa lajeissa kuin jääkiekossa.

Kymmenen vuoden lähes täydellinen urheilemattomuus on kuitenkin tehnyt tehtävänsä: tunnen auttamatta olevani väärässä paikassa. Seuraavat kaksi kolme kertaa torstai-illan äijälätkää eivät sanottavasti paranna tunnelmaa.

Jonain kertana autossa kotiin palatessani tunnen katkeruuden harvinaisen voimakkaasti. Näin ei pitänyt käydä. Minustahan piti tulla jääkiekkoilija. Muistan tuon hiihtoloman päivän, jolloin söin spagettia. Muistan luistimet jaloissani. Ne tuntuvat juurilta, jotka olen kadottanut.

Muistan toisenkin päivän. Istun yhä kahdeksanvuotiaana keittiönpöydän ääressä. Ulkona on pimeää, joten näen ikkunasta heijastuvan kuvani. Syön siankyljystä, jonka matala itäsaksalainen sähkögrilli on paahtanut tummaksi ja kovaksi. Sarajevon olympialaisissa Marja-Liisa Haemaelaeinen on kahminut mitaleita räkä poskella. Olemme puhuneet asiasta hetken Kimmon kanssa kentällä. Mutta vain hetken. Sitten syöttöhyrrä on taas käynnistetty: Gretzky ja Kurri, Kimmo ja minä.

Istumme pöydässä kolmisin: äitini, isäpuoleni ja minä. Lopulta rohkaisen mieleni ja kysyn: ”Saanks mä mennä pelaamaan lätkää hoopeekoohon?”

Kysymys on esitetty kenties kymmeniätuhansia kertoja Hämeenlinnan eri asuma-alueilla, aravataloista suurimpiin omakotitaloihin. Jääkiekkokaupungissa se kysymys kuuluu esittää.

Joissain perheissä kysymystä ei ole edes tarvittu: poika on viety HPK:oon toiveita kyselemättä. Moni isä haluaa jarikurrin isäksi vähintään yhtä paljon kuin poika jarikurriksi, ehkä enemmän.

Toisissa perheissä kysymystä odotellaan pelolla. ”HPK-touhu” on jotain, mikä pitää kitkeä pois. En ylläty isäpuoleni vastauksesta: ”Minkäs takia pitää käydä toisella puolella kaupunkia pelaamassa, kun on kenttä vieressä?”

Näin keskustelu on käyty ja katkeruuden siemen kylvetty. Minusta on tullut poika, jolta jääkiekko kiellettiin.

Vuodet keräävät muiston päälle sedimenttejä – mutta äijälätkän aloittaminen 35-vuotiaana raapii sen verestävänä jälleen esille.

Jääkiekko on ennen kaikkea vaikea peli. Luistelu on vaikeaa ja kiekon käsittely vielä vaikeampaa. Jokainen, joka on pelannut lätkää edes muutaman vuoden juniori-ikäisenä, on varmasti taidoissa minua edellä.

Minulta taidot puuttuvat vain, koska vanhempiani ei huvittanut mennä naimisiin HPK:n kanssa viedäkseen minua harjoituksiin myötä- ja vastoinkäymisissä.

Vanhempien vika. Nyt katkeruusvirsi päälle, niinkö?

Ei sentään.

Viikko ja torstai-ilta toisensa perään harjaannun hieman kiekossa, mutta ennen kaikkea ymmärrän ihmiselosta asioita, joita pidän tärkeinä. Niitä en olisi ilman jääkiekkoa huomannut.

Äijälätkässä käydään eri syistä. Joku pitää yllä kuntoaan. Joillekin kyse on roolileikistä, tavasta fanittaa: on hauska pukea päälle suosikkipelaajan paita.

Jotkut taas ovat pelanneet jääkiekkoa juniorivuodet ja lopettaneet sitten lahjojen tai motivaation puutteeseen – huomatakseen kymmenen vuoden päästä kaipaavansa taas koppiin, kaipaavansa ”hokia” elämäänsä jossain muodossa.

Minä lähdin pelaamaan ajatellen, että nyt viimein pääsen pelaamaan, täyttämään unelmani.

Törmäsin ristiriitaisiin ajatuksiin. Pelin yllä lepäsi surumielisyys.

Kun pikkupoika unelmoi HPK:sta tai Jari Kurrista, hän ei unelmoi jääkiekosta, vaan siitä, mitä hän voi saavuttaa ja kuinka hyvä hänestä voi tulla. Kyse on kaikesta siitä, mikä siintää jossain horisontissa: upeasta tulevaisuudesta, lehtiotsikoista, parrasvaloista.

Kaikki se puuttuu äijälätkästä. Kuntoaan voi kohottaa ja voi pukea päälleen Eric Lindrosin paidan. Mutta vaikka kehittyisin miten paljon tahansa, katsomot pysyvät tyhjinä eikä nimi ilmesty lehteen.

Olin tienhaarassa: joko voin syyttää vanhempiani lopun elämääni siitä, että he veivät minulta jääkiekkoilijan tulevaisuuden, tai sitten voin kaivautua syvemmälle ja katsoa, miksi minusta oikeastaan ei tullut peluria.

Kerran torstaijäiltä palatessani aloin miettiä tuota iltaa, jolloin jääkiekko kiellettiin minulta. Kelasin vuorosanoja edestakaisin ja tajusin, mikä niistä puuttui: minun vastaukseni.

Jos kerran jääkiekko oli minulle niin tärkeä asia, miksi en pannut hanttiin ja käynnistänyt viikkojen ja kuukausien mittaista väsytystaistelua, jonka olisin hyvinkin voinut lopulta voittaa? Talvia tuli senkin jälkeen, mutta en palannut HPK-asiaan. Luistelin yhä, mutta tuli myös muita kiinnostuksen kohteita.

Yhtäkkiä tajusin ajatella: ehkä vanhempani olivat suorastaan huomanneet tämän kaiken minusta. Sen, että en ole lätkäjätkä. Vanhemmathan vaistoavat asioita lapsistaan. Ehkä he suorastaan olivat pelastaneet minut joltain? Siltä, että olisin roikkunut joukkueessa vuosia kuluttaen satoja, tuhansia tunteja hallilla ja lopettanut sitten todeten, että ehkä nuo tunnit olisi voinut jotenkin muutenkin käyttää.

Minulla ei ollut intohimoa jääkiekkoilijaksi. Jos sellaista olisi ollut, olisin taistellut tahtoni läpi ja pakottanut vanhemmat päästämään minut hallille.

Toisen äijälätkäkauden puolivälissä minulle alkoi valjeta, että lopetan äijälätkän. Miksi? Koska en ole siinä tarpeeksi hyvä eikä minusta koskaan voi tulla parempaa? Ei. En minä nyt niin huono ole. Olen ollut ihan ok, keskitasoa omalla pelivuorollani.

Päätin lopettaa, koska kyllästyin jääkiekkoon.

Jäähalli on aika karu paikka. Hohto on haettava pienistä asioista: siitä, kuinka saa syötön napsahtamaan perille, riistettyä kiekon keskialueella vastustajalta tai ohjattua vaikean syötön maaliin. Luulen, että SM-liigaan päätyvät pelaajat nauttivat ennen kaikkea juuri näistä asioista. Kuka muuten jaksaisi marraskuista tihkusadereissua Lappeenrantaan SaiPan vieraaksi, jollei saisi nautintoa juuri tästä, pelin sisältä, pienistä asioista?

Kahden vuoden kiekkoilijan uran jälkeen ajelen hallille viimeistä kertaa. Hiekka pölisee parkkipaikalla. Heilautan kättä jollekin pelikaverille, joka saapuu samaan aikaan hallille. Avaan hallin oven ja pysähdyn eteiseen limsa-automaatin eteen. Naurunremakka kantautuu kopista kauas.

Tajuan jääväni kaipaamaan sitä, porukkaa. Jätkiä. Äijiä, mitä lie ovatkaan.

Halliin astuminen ei ole astumista johonkin sisälle, vaan astumista ulos. Ulos arjesta, paineista, vaatimuksista, unohdetuista askareista, postiluukusta putoavista laskuista ja tappelevista mukuloista. Lupa olla ajattelematta ja murehtimatta. Lupa hymyillä vieressä istuville kavereille, joiden kaikkien sukunimeä ei edes tiedä, ja aloittaa juttu jostain täysin turhasta, kuten siitä, miten HPK pärjää illan pelissä SaiPaa vastaan.

Kun peli sujuu ja luistin kulkee, saa kokea jotain hienoa. Käsikarvat nousevat pystyyn hienon kuvion tai hienon maalin päätteeksi. Tämä on ollut olemassa varmasti niin kauan kuin ihminenkin: pelin vietti. Mittelöinti, voittaminen, yhdessä voittaminen, yhdessä häviäminen.

Palautan paidan ja sukat kevään viimeisen pelivuoron päätteeksi ja kiitän. Sisällä kirpaisee aika laillakin. Ajattelen sitä pikkupoikaa, joka pelasi jääkiekkoa kymmenen tuntia päivässä hiihtolomalla vuonna 1984 ja söi luistimet jalassa spagettia.

Lumi satelee lähiön taivaalta ja peittää kentän vähitellen. Valot sammuvat, ja väki lähtee kotiin. Käyn pitkälleni 12 tuuman lätkähanskojeni viereen.

Suljen silmät: Gretzky ja Kurri liukuvat jäällä, kiekko kulkee lavasta lapaan kuin unelma. Nukahdan rauhallisena ja ajattelen: onpa kaunista peliä.

Tämä juttu on julkaistu verkossa 5.12.2012 ja se on päivitetty 14.1.2021.