Perinteinen sedan on uhanalainen laji. Konttiperän ovat ahdistaneet nurkkaan niin farkut kuin ne kuuluisat SUV:it. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä sedanit ovat selvästi epäkäytännöllisempiä kuin laatikkomaiset katumaasturit, puhumattakaan farkuista, joissa on tilaa sitä tarvitseville. Kyllä sedanilla on hyviäkin puolia, kuten hiljainen matkustamo. Kun tavaratila on selkeästi erillinen osasto, melusaastetta on vähemmän. Vain makuasioista kannattaa kiistellä, mutta onhan sedan tietysti paljon tyylikkäämpi auto kuin joku pahainen SUV tai peräti rahvaanomainen farkku – vai mitä?

Lähdimme sedan-jahtiin avoimella mielellä. Haussa oli vaikkapa 3-sarjan Bemu tai C-Mersu. Lopulta ajoon valikoitui Volvo S60 vuodelta 2012. Tämä auto edustaa Kuuskymppisen toista sukupolvea. Malli oli aikanaan erittäin suosittu, ja niinpä vaihdokkeja on tarjolla pilvin pimein. Koeajoyksilömme oli tyyppiä D3. Tämä koodi tarkoitti kymmenen vuotta sitten viisipyttyistä ja kaksilitraista moottoria. Kone tuottaa rapsakat 163 hevosvoimaa.

Vaalealla Volvolla oli ajettu 230 000 kilometriä, mutta se oli tästä huolimatta siistissä kunnossa. Hintalapussa luki 11 900 euroa, mitä voi pitää kohtuullisena pyyntinä.

Kurkistus sisätiloihin tuotti iloisen yllätyksen, sillä Volvossa oli poikkeuksellisen aistikas, okran sävyinen nahkaverhoilu. Kuskin istuimessa oli tyyliin sopivasti sähkösäädöt, joiden avulla sopiva ajoasento löytyi käden käänteessä. Viisipyttyisen Volvon käynnistäminen on aina ilo, sillä nämä koneet laulavat mukavan rytmikkäästi. Kiehtova äänimaailma ei ole pelkkää silmänlumetta, sillä tämä turbodiesel vie Volvoa voimalla alakierroksilta lähtien. Koeajoautossa oli automaattivaihteisto, joka sopi hienosti tymäkän moottorin pariksi.

Reilut kilometrit eivät olleet raunioittaneet Volvon ajettavuutta. S60 kulki maantiellä hyvin vakaasti. Alustasta ei kuulunut ylimääräisiä kolinoita pahoissakaan epätasaisuuksissa.

Tämän sukupolven S60 on oikeastaan aika pieni auto. Kompakti koko on taajamapujottelussa selvä etu. Korin pienuus tuntuu valitettavasti sisätiloissa. Edessä on tietysti väljää, mutta taka- ja tavaratiloja ei pääse kehumaan.

Takapenkki on matala, mutta siitä huolimatta pääntilaa ei ole yhtään liikaa. Jos edessä istuu pari 190-senttistä henkilöä, takapolvitila kutistuu niin pieneksi, että kyytiin voi pyytää vain lapsia. Tavaratilaa vaivaa sama ongelma kuin kaikkia sedaneita: lastausluukku on niin pieni, että mitään kovin isoja esineitä on turha yrittää sovittaa kyytiin.

Volvossa oli hyvät varusteet, joista tärkein on ehkä polttoainekäyttöinen lisälämmitin.

Volvo perustettiin vuonna 1926 Tukholmassa. Syntymähetkellään Volvo oli tunnetun laakerivalmistaja SKF:n tytäryhtiö. Nimi Volvo on latinaa, ja se tarkoittaa ”minä pyörin”. Nimeä oli alun perin tarkoitus käyttää kuulalaakerien markkinoinnissa, mutta tämä idea hylättiin. Niinpä merkki oli vapaana autokäyttöön. Volvon logossa on ympyrän ja nuolen yhdistelmä, kuten raudan kemiallisessa merkissä. Tällä tavoin haluttiin viestittää, että kyseessä on Volvo, ”rautainen ruotsalainen auto”.

Volvon ensimmäistä, vuonna 1926 esiteltyä mallia kutsuttiin Larsoniksi yhtiön teknisen johtajan Gustav Larsonin mukaan. Sittemmin mallimerkinnäksi vakiintui ÖV4: Öppet Vagn med en 4-cylindrig motor, eli avoin auto varustettuna 4-sylinterisellä moottorilla. Tätä mallia valmistettiin vuoteen 1929 mennessä hieman vajaat 1 000 kappaletta. Henkilöautotuotannosta oli kaavailtu Volvon päätoimialaa, mutta ennen toista maailmansotaa Volvon kuorma- ja linja-autot menestyivät paljon paremmin kuin henkilöautot.