Olen lapsesta lähtien ihaillut merta – tuskin mikään on sen inspiroivampi näky kuin purjelaiva kyntämässä aavaa ulappaa. Merelle lähtemiseen liittyy jotakin outoa vapauden tunnetta: siellä tuntee elävänsä ja hengittävänsä kevyemmin kuin maissa.

Meri myös yhdistää maapallon jokaista kolkkaa.

Vaikka meidän Itämeremme on viittä vaille järvi – sehän on yhteydessä valtameriin vain kapeiden Tanskan salmien kohdalla – se on silti meri ja luonnollinen väylä maailmalle.

Itämeri on täynnä merenkulun historiaa. Laivojen hylyt ovat täällä säilyneet paremmin kuin suolaisissa valtamerissä.

Aina, kun kotona Nurmijärvellä juon kahvia Muumi-mukistani, jossa on silinteripäinen muumipappa veneessään sinertävän tähtitaivaan alla, ajatukseni lennähtävät Söderskärille.

Tove Janssonin vuonna 1965 ilmestyneessä kirjassa Muumipappa ja meri kuvataan muumiperheen matkaa ja elämää majakkasaarella. On arveltu, että kirjan majakka olisi saanut inspiraationsa Söderskäristä, mutta se lienee enemmän tarua kuin totta, sillä kirjassa olevat koordinaatit eivät viittaa Söderskäriin, vaan keskelle merta, lähelle Toven omaa Klovharun saarta.

Jansson kyllä vietti paljon aikaa Porvoon saaristossa, muun muassa Pellingin saarella, joten ei tarvita erityisen vilkasta mielikuvitusta Söderskarin ja muumien maailman yhdistämiseen.

Kun kävin pari vuotta sitten Söder­skärillä, majakassa oli Tove ja meri -näyttely, jossa esiteltiin valokuvia Janssonin elämästä saaristossa sekä Muumipappa ja meri -kirjan ja hänen ruotsalaisen Harald-enonsa lokikirjan kuvitusta.

On keväinen aamu Sipoon Kalkkirannassa, Helsingin itäpuolella. Katson ulapalle, se väreilee kutsuvan sinisenä. Viileä tuuli muistuttaa menneestä talvesta, vaikka korkealle nousevan auringon säteet lämmittävätkin jo mukavasti.

Niemen takaa alkaa kuulua moottorin putputusta. Hetken kuluttua pieni laiva lipuu satamaan, ja astun kyytiin muutaman muun matkustajan kanssa.

Olen ostanut lipun risteilylle Söderskärin majakkasaarelle, ja maltan tuskin odottaa, mitä päivä tuo tullessaan!

Söderskärin majakka on rakennettu vuonna 1862, ja se automatisoitiin 1957. Vuonna 1989 yksi aikakausi päättyi, kun majakan valot sammutettiin lopullisesti.

Nykyisin Söderskär on Natura-luonnonsuojelualuetta, ja maihinnousu saarelle on kielletty toukokuun alun ja heinäkuun lopun välisenä aikana lintujen pesimärauhan turvaamiseksi.

Saarella on tuolloinkin mahdollista vierailla, jos käyttää järjestettyä palvelua. Ympäristöministeriön poikkeusluvalla tarjotaan yleisöristeilyjä Helsingin Vuosaaresta ja Sipoon Kalkkirannasta.

Omalla veneellä saareen saa rantautua jälleen elokuun alusta. Silloinhan linnut ovat jo enimmälti poikasensa maailmaan saattaneet ja etelään nokkansa suunnanneet.

Olen iloinen, että tällaisia matkailupalveluita on käytettävissä.

Sisämaan kasvatti kun olen, ulkosaariston karu kauneus on alkanut avautua minulle toden teolla vasta viime vuosina, ja vaikka minulla ei ole omaa venettä, maksullisilla ja järjestetyillä matkoilla olen päässyt meren makuun.

Söderskär on merkittävä saaristolintututkimuksen kohde ja Suomenlahden ulkosaariston runsaslintuisimpia alueita. Se on paitsi merkittävä pesimäsaari myös muuttolintujen levähdysalue.

Matka Södeskrärille Sipoon rannasta kestää noin tunnin. Saari sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä ulkomerellä, aivan Suomen aluevesirajan tuntumassa.

Merimatkalla kamerani pitkä objektiivi toimii kaukoputkenani, ja sen etsimeen osuu yhtä sun toista kiinnostavaa.

Näen monenlaisia arktisia muuttolintuja, kuten alleja. Nuo pitkäpyrstöiset merilinnut pesivät kaukana pohjoisessa, Jäämerellä.

Näen kaukana horisontissa saaria, joissa törröttää kuolleita puita. Ne ovat merimetsojen pesimäsaaria. Aavemaista näkyä korostaa kangastus, joka syntyy, kun ilman lämpötila- ja tiheyserot saavat valon taittumaan.

Horisontissa erottuu tavan takaa suuria lintuparvia: valkoposkihanhia, haahkoja, tukkasotkia, telkkiä. Pieni luoto on valkoisenaan siroja lapintiiroja.

Vihdoin Söderskärin majakka alkaa hahmottua horisontissa. Se on kuin viimeinen sivistyksen etuvartio ennen laajaa, saaretonta avomerta.

Rantaudumme kapeassa salmessa kahden saaren välissä.

Ensimmäinen näkemäni saaren lintu on mustavalkopukuinen, punajalkainen riskilä. Kyyhkysen muotoinen siivekäs on aito ulkomeren eläjä, ja nyt bongaan sellaisen ensimmäistä kertaa elämässäni.

Saaren runsaslukuisin ja näkyvin lintu kevätaikaan on haahka. Merilinnun perikuva pitää soidinaikana kumeaa, huohottavaa ääntä, joka kuuluu kauas.

Kun astun jalallani kallioiselle saarelle, käy heti selväksi, miten arvokkaalla luontoalueella ollaan: olen vähällä kävellä hautovan haahkan päältä!

Ruskea, juovikas naaras naamioituu tehokkaasti heinikkoiseen maahan.

Kun terästän katsettani, alan havaita hautovia haahkoja joka puolella.

Vajaan parin tunnin vierailu on pian ohi, koittaa haikea paluu mantereelle. Täällä olisi viihtynyt pidempäänkin!

Jo paluumatkalla alan suunnitella mielessäni tulevia merimatkoja. Nyt korona-aikana kaikki on epävarmaa – jopa se, järjestetäänkö Söderskärille tänä vuonna edes yleisöristeilyjä. Onneksi ovat edes nämä kuvat ja muistot.