Vuosia sitten törmäsin erästä matkailuesitettä selatessani kuviin, jotka toivat mieleen Keski­-Euroopan vuoristoniityt. Mutta kuvat olivatkin Ruotsista, Suomen vastarannalta.

Meren äärestä kohoavat jylhät vaarat ja idylliset maalaismaisemat piirtyivät lähtemättömästi mieleeni. Maisemissa oli jotain oudon kiehtovaa.

Viime vuoden kesällä päätin vihdoin toteuttaa haaveeni ja lähteä legendaariselle Korkealle rannikolle. Kesäloman ensimmäisenä aamuna pakkauduin perheeni kanssa autoon, ja ajoimme kotoamme Nurmijärveltä länsirannikkoa hipoen Vaasaan.

Sieltä matka jatkui yöpymisen jälkeen laivalla Uumajaan. Nelituntisen merimatkan aluksi ihastelin Suomen puolella olevaa kivikkoista maankohoamisrannikkoa, joka avautui korkean laivan kannelta hienosti.

Uumajaan saapuessamme näkymät olivat hienoinen pettymys: pelkkää tasaista pusikkoa ja metsää, ei jylhiä pinnanmuotoja eikä edes kivikkoisia saaria. Missä oli se tarunhohtoinen maankohoamisrannikko, jota olimme lähteneet katsomaan?

Vilkaisu karttaan helpotti: vielä pitäisi ajaa noin 160 kilometriä etelään päin, ja sitten maisemien pitäisi jo säväyttää. Odotuksemme palkittiin, sillä Örnsköldsvikin kaupungin kohdalla maaston muodot alkoivat käydä jo selvästi jyhkeämmiksi.

Lopulta saavuimme majapaikkaamme, Ullångerin kylän liepeillä sijaitsevaan maalaistaloon, jota vanha maanviljelijäpariskunta vuokrasi matkailijoille. Olin varannut paikan Höga kustenin matkailusivuston kautta.

Ruosteessa oleva kouluruotsini joutui todelliselle koetukselle, sillä iäkäs isäntäväki puhui niin leveää ja juurevaa Västernorrlandin murretta, etten meinannut saada sanoista selvää. Asia kuitenkin hoitui, ja pääsimme majoittumaan.

Seuraavat kolme yötä vietimme upeissa maisemissa Höga kustenin sydämessä. Tämä vanha talo oli oiva tukikohta, sillä Höga kustenin tärkeimmät nähtävyydet sijaitsivat parinkymmenen kilometrin säteellä.

Höga kustenin tarina juontaa juurensa viimeisimmän jääkauden loppuun, noin 10 000 vuoden taakse. Kun Pohjois­-Eurooppaa peittänyt jopa kilometrien paksuinen mannerjää alkoi sulaa, jäätikön paino väistyi ja maa alkoi kohota.

Ensin suuri osa nykyisestä rannikosta oli veden peitossa, mutta vuosituhansien aikana Korkean rannikon maa on kohonnut jopa 800 metriä – enemmän kuin missään muualla.

Maankuori palautuu edelleen jäämassojen painosta, ja maa nousee jopa yhdeksän millimetriä vuodessa. Sadassa vuodessa maisema kohoaa lähes metrin verran, mikä on geologisella mittapuulla erittäin nopea muutos.

Ellei satunnaisia tulivuorenpurkauksia lasketa, tuskin missään muualla maailmassa maiseman geologia muuttuu niin silminnähtävästi kuin täällä Pohjanlahden rannikolla.

Ainutlaatuisten luontoarvojensa ja geologiansa ansiosta Korkea rannikko hyväksyttiin vuonna 2000 todella kovaan ja arvostettuun sarjaan – Unescon maailmanperintöluetteloon.

Mitä tahansa kohdetta siihen ei kelpuuteta, sillä Unesco-kohteiden ja -alueiden suojelulla on erityinen merkitys ihmiskunnan kulttuuri- ja luonnonperinnön säilymiselle.

Vuonna 2006 Suomikin sai osansa kunniasta, kun Vaasan edustalla sijaitseva Merenkurkun saaristo liitettiin osaksi samaa Unesco-kohdetta. Siitä tuli Suomen toistaiseksi ainoa luontokohde Unescon maailmanperintöluettelossa.

Suomi–Ruotsi-maaotteluhengeltä ei voi välttyä, sillä Lapillaan ja joulupukillaan ylpeilevät suomalaiset joutuvat Unescon maailmanperintöluetteloa selatessaan toteamaan, että Ruotsin Lapista on listalla Laponia – Euroopan suurin yhtenäinen luonnonmaisema.

Ruotsi vetää pidemmän korren myös maankohoamisrannikolla, sillä Korkea rannikko on kiistatta näyttävämpi kuin Suomen puolella oleva, sinänsä kiehtova ja arvokas matala Merenkurkun saaristo. Yhdessä ne kuitenkin muodostavat maailmanlaajuisesti merkittävän luontoalueen.

Ettei juttu menisi liikaa naapurin hehkutukseksi, täytyy todeta, että Suomessa erityisesti meren ja järvien saaristot sekä laajat aapasuot ovat jotain sellaista, joka erottuu edukseen Ruotsin päällisin puolin samankaltaisesta luonnosta.

Maankohoamisen tuloksena Korkean rannikon monet huiput kohoavat yli 300 metriin merenpinnasta. Ja kun ottaa huomioon, että merenpinta on siinä ihan vieressä, maisemat ovat paikoitellen vuoristomaisen jylhiä.

Korkean rannikon sydämessä sijaitsee Skuleskogenin kansallispuisto. Kun vaeltelin sen karuissa ja kallioisissa metsissä, tuntui periaatteessa siltä kuin olisin ollut Suomessa, vaikkapa Kolilla.

Kuitenkin Korkealla rannikolla kaikki tuntuu numeroa isommalta ja jylhemmältä sekä eurooppalaisemmalta kuin Suomessa.

Eurooppalaisuuden vaikutelma saattaa tulla siitä, että Ruotsi on lännempänä kuin Suomi, ja Korkean rannikon kuvauksellisissa kylissä kirkontornit ja rakennusten arkkitehtuuri tuovat mieleen Keski-Euroopan maisemat.

Lomamatkamme ehdoton kohokohta oli kiipeäminen Skuleberget-vuoren päälle. Kallionrinne nousee opastuskeskuksen parkkipaikalta 150 metriä jyrkkänä seinämänä, ja huippu sijaitsee 295 metrin korkeudella merenpinnasta.

Vaimoni ja teini-ikäiset lapseni eivät muuten ole kovin innokkaasti kulkeneet mukanani luontoretkillä, mutta Skulebergetin valloitus sai heidätkin innostumaan.

Huipulle johtava reitti on niin jyrkkä, että paikoitellen siinä kiivetään tikapuita pitkin. Ylös pääseminen onnistuu kuitenkin ilman kiipeilyvarusteita. Matkan varrella voi pistäytyä komeassa luolassa, josta avautuvat huikeat näkymät itään, merelle päin.

Ottaen huomioon, kuinka jylhät maisemat Korkealla rannikolla on ja kuinka lähellä se sijaitsee Suomea, alue on suomalaisten matkailijoiden keskuudessa yllättävän huonosti tunnettu.

Mutta sen voi jokainen paikalle saapuva havaita, että Höga kustenin asukkaiden luonnehdinta kotiseudustaan, vackraste Sverige eli kauneinta Ruotsia, ei ole tippaakaan liioiteltu.