Helsinkiläisessä kahvilassa istahtaa vastapäätä iloinen ja onnellinen mies. Jo ennen kuin Seppo Fräntille ehtii esittää yhtäkään kysymystä, hän alkaa innolla kertoa Kiasmassa esillä olleesta näyttelystä Hullu rakkaus. Siihen oli valikoitu yli 200 teosta Fräntin museolle lahjoittamasta noin 650 työn kokoelmasta.

Hän on kerännyt kauan kotimaista nykytaidetta, etenkin maalauksia, ja monia töitä nuorilta taiteilijoilta. Näyttelyssä nähtiin töitä Karoliina Hellbergiltä, Liisa Lounilalta, Henry Wuorila-Stenbergiltä ja monilta muilta kannuksia saaneilta tai nousevilta tekijöiltä.

Keväällä 2021 näyttely on ollut esillä Lappeenrannan taidemuseossa.

”Näyttely on jännä matka omaan elämääni”, Fränti kertoo. ”Olen kerännyt teoksia aivan sen perusteella, mitkä työt herättävät minussa vahvan tunnereaktion. Minua ovat aina vetäneet puoleensa ekspressionismi, minimalismi, abstraktit maalaukset ja herkät kasvokuvat.”

Ennen lahjoitusta Kiasmalle Fräntin koti oli niin täynnä teoksia, että siellä oli vaikea liikkua. Suuren osan taiteesta Fränti hankki vuosien varrella Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä, gallerioista ja huuto­kaupoistakin. Hänelle on aina ollut tärkeää samalla tutustua myös taiteilijaan.

”Ostin esimerkiksi Vietnamista muutaman ranskalaista koulukuntaa edustavan taulun”, hän kertoo. ”Siellä ne näyttivät todella hienoilta – mutta koska en tuntenut taiteilijaa, ne eivät toimineet täällä!”

Vaikka Fränti on kerännyt taidetta lähes yksinomaan Suomessa, muuten hän kyllä matkustaa taiteen perässä. Jo 1980-luvulla hän otti tavakseen reissata Madridin Museo del Pradoon ihailemaan Hieronymus Boschin teoksia.

”Tuntuu aivan käsittämättömältä, että jo 1400—1500-lukujen vaihteessa saattoi tehdä tuollaisia teoksia”, Fränti sanoo. ”Niitä teoksia voi katsoa hirveän pitkään, sillä ne ovat täynnä yksityiskohtia, jotka yllättävät aina uudelleen. Bosch oli aivan huikeasti aikaansa edellä.”

Muita rakkaita taideteoksia Fräntille ovat esimerkiksi Caravaggion maalaukset Italiassa. Taidetapahtumista hänelle ovat tärkeitä Venetsian ja Firenzen biennaalit, ja museoista hän mainitsee suosikeikseen Lontoon Tate Galleryn sekä New Yorkin Guggenheimin.

Myös Suomi on Fräntille täynnä tärkeitä gallerioita ja museoita. Purnun ja Mäntän taidetapahtumat kuuluvat vakituisiin kesäkohteisiin, ja Ateneumilla on erityinen sija hänen sydämessään: sinne hän pääsi jo ensimmäisellä luokka­retkellään Helsinkiin lapsuuden kotipaikastaan Nurmosta. ­Tampereella suosikkipaikkoja ovat Grafiikanpaja Himmel­blau ja Taide­keskus Mältinranta, pääkaupungista hän mainitsee gallerian toisensa jälkeen.

Kuvataide on asia, josta seppo Fränti puhuu pelastajanaan. Sen keräily sekä 15 vuotta kestänyt terapia ovat auttaneet häntä pääsemään yli vuonna 2000 tapahtuneen kidnappauksen kokemuksista.

Fränti joutui matkatoverinsa Risto Vahasen kanssa Abu Sayyaf –islamilaisterroristien panttivangiksi Sipadanin sukelluskohteessa Malesiassa. Terroristit kaappasivat yhteensä kymmenen eri maista tullutta matkailijaa ja yksitoista paikallista työntekijää.

Miehet viruivat vankeina yli neljä kuukautta Filippiinien syrjäisellä Jolon saarella.

”Olin yli neljä kuukautta Filippiineillä, mutta en ole koskaan varsinaisesti käynyt Filippiineillä”, Fränti hymähtää. ”Se on elämäni suuria paradokseja.”

Oli hän toki matkustanut jo ennen kohtalokasta sukellus­reissuakin. Muutettuaan 1970-luvulla Helsinkiin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun hän lähti kolmeksi kuukaudeksi Wieniin töihin sairaalan keittiöapulaiseksi.

”Tykkäsin saksan kielestä, ja halusin oppia sitä paremmin”, Fränti kertoo. ”Itävallasta tein matkoja muualle, kuten Unkariin, jossa tutustuin paikallisiin nuoriin. Kotiin tultuani lähetin heille Suomesta heidän pyytämiään länsimaisia rock­levyjä, ja sain vastineeksi paikallista klassista musiikkia.”

Nykyisin Fränti tapaa viettää vuoden ensimmäiset kuukaudet Aasiassa. Tammikuun alkupuolella hän yleensä lähtee pimeyttä pakoon Thaimaahan, Kambodžaan, Vietnamiin tai Laosiin. Rantalomaa hän ei niissä vietä vaan kiertelee nähtävyyksiä, kuten värikkäitä temppeleitä.

Aasia on Fräntille rakas huolimatta vuosituhannen vaihteen kaappauksen muistoista.

Fräntin ja Vahasen ei ollut tuolloin edes pitänyt mennä Sabahilla sijaitsevaan Sipadaniin vaan toiseen paikkaan, mutta sitten sukeltajien arvostamaan Sipadaniin olikin äkkiä vapautunut paikkoja.

”Meille sanottiin, että meillä oli onnea”, Fränti naurahtaa.

Kun miehet joutuivat vangeiksi, heille uskoteltiin, että kaappaus ratkeaisi nopeasti.

”Mutta kun matkasimme vankeina päiväkausia Kiinanmerellä, välillä kaatosateessa ja välillä auringonpaahteessa, aloimme ymmärtää, että niin tuskin kävisi. Olimme varmoja, että kuolema koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Mukaan kaapatut eteläafrikkalaiset turistit pelkäsivät, että meidät uhrattaisiin.”

Pitkä panttivankeus teki Fräntistä ja Vahasesta Suomessa kaikkien seuraaman uutisaiheen. Tapaus poiki myös kirjan Jolo. 140 päivää panttivankina viidakossa. Maineesta kertoo sekin, että iskelmäyhtye Tero ­Moilanen & Onnenpotku kunnioitti heitä jopa laululla Fränti ja Vahanen.

Tapahtuneesta puhuminen ei ole vaikeata Fräntille. Hän on tottunut kertomaan Jololla vaivanneesta nälästä, kuoleman­pelosta ja epätietoisuudesta. Fränti oli onnistunut piilottamaan kaappaajilta kellon, jonka avulla pystyi edes pitämään päivistä lukua. Se kello hänellä on yhä ranteessa.

Saarella Fränti purki ahdistustaan piirtämällä. Hän muistaa yhä vankeuden päivän, jolloin sai lukuisten pyyntöjensä jälkeen viimeinkin paperia: se oli 10. kesäkuuta 2000. Koti-Suomeen hän palasi 300 piirustuksen kanssa.

Matka ei jäänyt miesten ainoaksi kokemukseksi malesiasta. Fränti ja Vahanen tekivät valtion kutsumina sinne sukellusreissun vuonna 2002. Siellä heillä oli henkilö­kohtaiset turvamiehet mukanaan koko ajan.

”Malesian matkailuministeri esitti meille kutsun jo edellisenä vuonna, mutta silloin matka tyssäsi siihen, että vaadimme myös anteeksipyyntöä – eikä se kuulu aasialaisiin tapoihin. Kun kutsu esitettiin vuotta myöhemmin uudelleen, päätimme lähteä. Se oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Meno tuttuihin maisemiin tuntui järkyttävältä, mutta matka oli lopulta vapauttava elämys.”

Siitä alkoi prosessi, jonka kuluessa Fränti vapautui traumastaan. Enää hän ei unissaan palaa Jololle vaan Kiasman käytäville. Hän sanoo olevansa vapaa ja onnellinen, elämä on täynnä hyviä asioita.

Eikä hän usko, että hän ja Vahanen olisivat voineet mitenkään toimia toisin kaappaukseen johtaneella matkallaan.

”Malesiassa ei pitänyt olla mitään ongelmaa silloin”, hän kertoo. ”Matkan piti olla täysin turvallinen harrastussukellus­reissu. Toki ulkomaille lähtiessä pitää aina olla normaali terve järki päässä. En todellakaan lähtisi Jemeniin tai Afganistaniin, mutta en voi opastaa kenellekään minne ei voi tai voi mennä. Kaapatuksi tulemisella oli oma tarkoituksensa elämässäni, niin minun on pakko uskoa.”

Vaikka tuo matka tulee aina esiin Seppo Fräntistä puhuttaessa, se ei ole hänen elämänsä ainoa ikimuistoinen reissu. Silmät loistaen hän kertoo 1980-luvulla tekemästään junamatkasta silkkitietä pitkin Samarkandista Urgenchiin.

”Se oli matka, jota ei enää kai voi Neuvostoliiton hajottua tehdä”, hän pohtii. ”Kaikkien niiden upeiden moskeijoiden kauneus viiraa yhä päässä, kaikki ne torit, puut ja rakennukset. Se on muisto, joka on kiva kätkeä sydämeen ja ottaa mukaan taivaaseen, jos sinne joskus pääsee.”