Nukkumatti oli heittänyt mustavalko-tv:mme uudessa lastenohjelmassa Pikku Kakkosessa unihiekat, joten velvollisuutemme lapsina oli lähteä nukkumaan.

Makasimme pikkuveljen kanssa vuoteissamme hiljaa, kun äiti kertoi iltasatua. Isosiskon huoneeseen äiti menisi, kun meidät oli peitelty ja saatu uinumaan.

Ikkunoiden eteen oli vedetty Marimekon Pepe-verhot, jossa oli aikakauden värejä ja kaksi papukaijaa. Muuramen valmistamien keltaisen ja vihreän Katinpoika-sänkyjen päädyt olivat täynnä öisin niihin ilmestyneitä maitohammasrivien jälkiä.

Sen 1970-luvun huonekalumaalin maistan vieläkin suussani, kun palaan muistossani noihin iltahetkiin.

Nostalgia on kaihoa, se on jokaiselle annettu oikeus tehdä turvallisia aikamatkoja. Jokainen on ihanan eilisensä ainoa asiantuntija, mutta oikeaa nostalgiaa siitä tulee vasta, kun tarpeeksi moni meistä jakaa samanlaisia tunteita aihetta kohtaan.

Nostalgia on yhteisesti jaettua ymmärrystä, miten kuuluu reagoida, kun Facebook-kuvassa tulee esiin karkkirasia tai kaupunkinne komein taksi vuosikymmenten takaa.

Nostalgiasta elävät sukupolvesi tarinat, jossa maistoitte kylän baarissa ensimmäistä kertaa jäätelöannosta. Se on pöljän lehmän mölinää ensimmäisen koulutiesi varrella. Se on sitä, kun Beatles soi Suomen nuorisolle ja poikien etu- ja takatukat pidentyivät samaa tahtia kun tyttöjen hameet lyhentyivät.

Ja sitä, että aikuisista se oli perin arveluttavaa. Nostalgia on värinää ja lämmin läikähdys rinnassa, kun bestiskaverisi Terhi kertoo nähneensä kirpparilla myynnissä juuri sen Avun paperinuken, jolla aina leikitte aravakodissanne. 

Ihanan eilisen janosta, hupsuista, hulluista, joskus kipeistäkin muistoista ja värikkään eilisen mustavalkoisista kuvista on 27.12. ilmestyvä Avun erikoislehti tehty.