Paavo Haavikko kirjoitti runosarjassa Tyrannin ylistys, että lapsekas henki sijoittaa kultaisen aikakauden menneisyyteen. Siellä se sentään on mahdollinen.

Lapsekas henki on nykymaailmassa valloillaan.

Donald Trump lupaa palauttaa Amerikan suuruuden päivät, Venäjä haikailee imperialistista menneisyyttään ortodoksisen kirkon siunauksella, britit äänestivät brexitin puolesta saadakseen itsenäisyytensä takaisin, Ranskassa lepenistit taistelevat globalisteja vastaan, Unkarissa ja Puolassa valtapuolueet herättelevät henkiin aikoja, jolloin miehet olivat miehiä, naiset naisia ja isänmaa pyhä.

Suomessakin riittää poliitikkoja ja äänestäjiä, jotka eivät unelmoi uudesta uljaasta maailmasta vaan vanhasta paremmasta. Heille nykyisyys on vieras maa, ei menneisyys. Ennen ei ollut eu:ta eikä euroa, rajat pidettiin kiinni ja kouluissa puhuttiin enemmän Jeesuksesta kuin evoluutiosta.

Politiikan tutkija Mark Lillan mukaan aikamme kumouksellisin iskulause alkaa sanoilla: ”Olipa kerran…”

Nostalgian henki ilmenee poliittisissa liikkeissä eri tavoin, mutta yhteistä on sama taustakertomus.

Joskus menneisyydessä vallitsi turmeltumaton alkutila. Ihmiset elivät harmoniassa, kunnioittivat traditioita ja olivat kuuliaisia Jumalalle ja esivallalle. Tapain turmelus otti vallan, kun vieraat ihanteet pääsivät rehottamaan. Niitä levittivät tutkijat, kirjailijat, taiteilijat, toimittajat, ihmisoikeusaktivistit ja muut juurettomat kosmopoliitit.

Vain tarmokas vastarinta voi torjua tuhon ja palauttaa menetetyn harmonian. Vanhan maailman haikailijat eivät ole maltillisia konservatiiveja vaan radikaaleja taantumuksellisia. Heidän tavoitteenaan ei ole säilyttää vallitsevia oloja, he haluavat entisöidä, palauttaa ja restauroida. Muuttaa maailman haavekuvansa kaltaiseksi.

Nostalgisen utoopikon mieli on haaksirikkoutuneen mieli. Hän kieppuu hätääntyneenä ajan virrassa ja näkee paratiisin raunioiden lipuvan takanaan kohti ikuista yötä. Hänen tekee mieli huutaa ”Seis!”, pysäyttää historia ja kääntää ajan virta.

Ymmärrän nostalgian tenhon. En ole itsekään ollut sille immuuni.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa Suomi vajosi suureen lamaan. Opiskelin valtio-oppia Jyväskylän yliopistossa ja sain kuulla päivisin professoreiden suusta samat saarnat kuin illalla televisiouutisista Iiro Viinasen suusta: ajat ovat kovat, täytyy säästää, vaihtoehtoja ei ole.

Seminaariesitelmät piti monistaa paperin molemmin puolin ja pistekokoa pienentää niin että yhdelle arkille mahtui neljä liuskaa tekstiä. Yliopiston rahat eivät riittäneet paperin haaskaukseen.

Eräänä iltana istuin opiskelijatovereideni kanssa oluella. Yksi heistä muisteli kesäisiä päiviä vanhempiensa mökillä Saimaan rannalla. ”Mulla ei tule koskaan olemaan omaa mökkiä”, hän sanoi.

Kukaan meistä tuskin oikeasti haaveili kauniista kesäpaikasta luonnon helmassa, mutta opiskelijaseurueen nousuhumalaisessa uhossa mökki alkoi symboloida kaikkea sitä, mikä oli ollut mahdollista vanhemmillemme, mutta ei enää meille.

Meitä ei odottaisi valmistumisen jälkeen turvattu työpaikka, me emme voisi maksaa opintolainojamme inflaatiolla, me emme ehtisi eläkkeelle ennen eläketurvajärjestelmän romahdusta.

Kaikki oli niin väärin, väärin, väärin. Historia teki julmaa pilaa kustannuksellamme, antoi vanhemmillemme kaiken ja jätti meille vain rippusia.

Vajosimme tunteeseen, jota Nietzsche nimitti ressentimentiksi eli elämänkaunaksi. Se on yhdistelmä kateutta, nöyryytystä ja voimattomuutta. Se ruokkii häviäjien kiukkua voittajia kohtaan: ”Miksi meillä menee näin huonosti, kun teillä menee noin hyvin?”

Kun laskeskelin laman keskellä opiskelijaboksissani, riittävätkö rahat seuraavan viikon tonnikalarisottoon, voivottelin toisinaan sitä, miksi en syntynyt muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Olisin saanut elää turvallisen elämän vailla huolta tulevaisuudesta.

Se oli harhainen, mutta lohdullinen ja vetovoimainen ajatus.

Pankaj Mishra nostaa nykyajan historiaa käsittelevässä teoksessaan Age of Anger elämänkaunan käsitteen polttopisteeseen.

Sama tunne, joka jäyti minua ja opiskelijatovereitani laman aikoihin, pitää nyt otteessaan kaikenkarvaisia nostalgikkoja amerikkalaisista trumpisteista ja venäläisistä putinisteista eurooppalaisiin nationalisteihin ja Isisiä kannattaviin islamisteihin.

Mishra on huolissaan autoritarismin, kansalliskiihkon ja muukalaisvihan noususta, mutta pitää elämänkaunaa ymmärrettävänä reaktiona modernisaatioon, joka jakaa maailman voittajiin ja häviäjiin.

Laman jälkeen näytti hetken paremmalta. Minua ei odottanut valmistumisen jälkeen työttömyyskortisto, vaan pääsin vakituisiin töihin toimittajaksi.

Vasta myöhemmin olen tajunnut, että synnyin sittenkin onnekkaaseen aikaan. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, olisin tullut työmarkkinoille mediamurroksen keskellä. Lehtitalot irtisanoivat väkeä minkä ehtivät. Kuka minut olisi palkannut?

Lamasta toipunut yhdeksänkymmentäluvun loppupuoliskon Suomi näytti menestystarinalta. Nokian matkapuhelimet valloittivat maailmaa ja talous kasvoi niin vauhdikkaasti että uhkana oli ylikuumeneminen, ei taantuma.

En ollut hetkeäkään epäröinyt äänestää eu-jäsenyyden puolesta. eu:ta vastustivat vanhat kitkerät stalinistipierut, tukiaisistaan huolestuneet maajussit ja talvisodan perintöä vaalivat kansalliskiihkoilijat. En halunnut elää maassa, joka tanssisi heidän pillinsä mukaan. eu edusti avaraa, kansainvälistä henkeä, voittoa yya-Suomen ummehtuneisuudesta.

Vaikka naureskelin Francis Fukuyaman teokselle Historian loppu ja viimeinen ihminen (joka on oikeasti mainettaan parempi), minusta samalla tuntui, että maailma kulkee vääjäämättä kohti parempaa. Elintaso nousee, elinikä pitenee, sodat käyvät vanhanaikaisiksi ja ympäristöongelmat helpottuvat teknologisen kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön ansiosta.

Kylmän sodan jälkeisinä vuosina maailmaa hallitsi Washingtonin konsensukseksi nimitetty talousliberaali suuntaus, joka korosti vapaakauppaa, yksityistämistä, sääntelyn purkamista ja rahoitusmarkkinoiden avaamista.

Uskoin, että se olisi välivaihe, sillä maailma ei toimisi pelkän bisneseliitin ehdoilla. Bisneseliitti tietää kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa.

Kenelle riittää elämänsisällöksi se, että on palkkatyöläisenä nostamassa firman liikevoittoprosenttia ensin kymmenestä viiteentoista ja sitten viidestätoista kahteenkymmeneen?

Monet tuttavani panivat toivonsa siihen, että kommunismin luhistuminen vapauttaisi vasemmistolaisen poliittisen mielikuvituksen.

Vasemmisto puhdistaisi omasta kertomuksestaan reaalisosialismin rikokset samaan tapaan kuin oikeisto puhdisti omasta kertomuksestaan kansanmurhat, kolonialismin ja fasismin. Syntyisi edistyksellinen vastavoima talousliberaalien maailmanjärjestykselle.

Toisin kävi.

Jos sellainen vastavoima syntyikin, se ei saanut kantavuutta. Ihmiset kuulivat vasemmiston sanovan vastustamilleen asioille lujaa ”ei”, kun sen olisi pitänyt sanoa kannattamilleen asioille lujaa ”kyllä”.

Kylmän sodan jälkeinen toiveikkuus vaihtui kyynisyyden ja fatalismin sävyttämäksi vaihtoehdottomuudeksi. Slavoj Žižek tiivisti näköalattomuuden toteamukseen, että on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.

Mishra kuvailee jälkiteollista maailmaa jatkuvan kumouksen maailmaksi. Kumous ei kuitenkaan ole poliittista, vaan taloudellis-teknologista. Yhä kiihtyvällä tahdilla etenevä luova tuho niittää vakaan toimeentulon tarjonneita perinteisiä työpaikkoja ja synnyttää tilalle epävarmempia ja huonopalkkaisempia.

Talousliberaalien ihannekuvassa jokainen on osaamistaan jatkuvasti ajan vaatimusten mukaiseksi päivittävä yrittäjäsankari. Raaka arkitodellisuus koostuu kuitenkin leivän syrjässä sinnittelevistä Uber-kuskeista. He kytkeytyvät teknotalouteen, mutta se ei tee heistä yrittäjäsankareita vaan uudenlaista proletariaattia.

Modernisaatio näyttäytyy Mishralle katalana voimana. Se on synnyttänyt historian saatossa maailmansotia, imperialismia ja kansanmurhia, nykyisin se synnyttää taloudellista eriarvoisuutta, turvattomuutta ja merkityskatoa.

Viime vuosikymmenten talouskasvun hedelmistä suurin osa on mennyt rikkaalle eliitille. Sen seurauksena elämme maailmassa, jossa kuutisenkymmentä äveriäintä pohattaa omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin puolet ihmiskunnasta.

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen romaanini, melkoisen äijämäistä proosaa sisältävän tekeleen. Samoihin aikoihin minuun iski modernisaatioahdistus. En elänyt alituisessa rahapulassa, kuten opiskelijana lamavuosina, vaan ahdistuin sisällyksettömästä, taloudellisten imperatiivien määrittämästä elämänmenosta.

Lohtulauseekseni tuli ”Moderni elämä on roskaa”. Toistelin sitä tuttavilleni välittämättä siitä, viitsivätkö he kuunnella.

Noihin aikoihin menin Nuoren Voiman kirjalliseen salonkiin, jossa Antti Nylén ja Timo Hännikäinen lukivat otteita toistensa esseekirjoista. Kummankin tekstit herättivät vastakaikua elämänkaunan kalvamassa mielessäni.

Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet puhuivat Ranskan vallankumouksesta ”murhenäytelmänä” ja Hitleristä henkilönä, joka toimi ”joissakin asioissa esimerkillisesti, joissakin tuomittavasti”. Hän tunnusti esseeminänsä suulla, että saattaisi ”silloin tällöin tehdä murhia, jos kantaisi asetta”. 

Minäkin halusin kirjoittaa esseitä, joissa kapinoisin modernisaation kauhistusta vastaan. Hahmoton nostalgia valtasi minut ja pihisin kiukusta ajatellessani ehtymättömiä materialistisia haluja tuottavaa kulutuskapitalismia.

Kuusi vuotta myöhemmin Nylén muisteli Tunnustuskirjassaan esikoisteoksensa syntyä:

”Provokaatio on yksi miellyttämisen muoto, ja ensimmäisessä esseekirjassani on reaktionaarisia ja antihumanistisia heittoja, joissa en ole jaksanut vastustaa aikalaisteni ärsyttämisen kiusausta.”

Modernisaation vastainen kipinä ei ehkä sammunut Nylénillä, mutta hän vaihtoi suuntaansa alkamalla kirjoittaa enemmän asioista, joita rakastaa ja vähemmän asioista, joita vihaa.

Hännikäinen valitsi toisen tien. Hänestä tuli vakaumuksellinen restauraation kannattaja, jota elähdyttää ajatus kunniaansa soturin lailla puolustavista maskuliinisista uroista. Tasa-arvolle ja ihmisoikeuksille perustuva liberaali maailma on hänelle vihoviimeinen vitsaus.

Hyvänä kirjoittajana Hännikäisestä on tullut suomalaisen vaihtoehtoisen oikeiston älyllinen majakka.

Olisi väheksymistä väittää, että hänen tekstinsä puhuttelevat vain sorrettuina itseään pitäviä valkoisia heteromiehiä. Ne tavoittavat Mishran kuvaavan modernisaatioahdistuksen ydintuntemukset. Siten ne ovat ajassa kiinni, vaikka katsovatkin Impivaaran kunnianpalautuksen hengessä menneisyyteen.

Olen joskus miettinyt, olisiko minussa voinut olla alttiutta samanlaiseen nostalgismiin kuin Hännikäisellä ja muilla ihmisluonnon heimokantaisuutta puolustavilla radikaaleilla taantumuksellisilla. Vastaus kuuluu: ei, ei, ei.

Mikään minussa ei liikahda, kun luen vakavahenkisiä asiaproosaa soturihyveistä ja isänmaallisuudesta.

En halua kotkaksi ja kuninkaaksi, Valhallassa skoolavaksi heerokseksi. Enkä ole ikinä pystynyt tuntemaan kansallismielistä paloa.

Minulle riittää isänmaaksi kotiseutu, vantaalainen maisema, jonka metsäpoluilta, kadunpätkiltä ja seinänvierustoilta tavoitan henkilökohtaiset muistoni. Siinä ei ole mitään ylevää ja juhlavaa, eikä se herätä ylpeyttä saati uhoon taipuvaa hurmosta.

Vaikka Mishran Age of Anger tarkastelee ansiokkaasti elämänkaunaa ja siitä kumpuavaa poliittista kiihkoa, teoksen analyysi ei vakuuta minua.

Syystä tai toisesta Mishra kiinnittää huomionsa vain modernisaation yöpuoleen, jolloin se näyttäytyy pahaenteisenä, liki kohtalonomaisena voimana.

Modernisaatiolla on kuitenkin myös päiväpuolensa, joka sisältää monia hienoja asioita, kuten naisten äänioikeuden, vähemmistöjen aseman paranemisen, lääketieteen kehityksen, hyvinvointivaltion synnyn ja arkista elämää helpottavan kodinelektroniikan.

Maailmansodat, kehitysmaiden riisto ja taloudellinen eriarvoistuminen ovat historiallisten olosuhteiden synnyttämiä ilmiöitä, eivät modernisaatioon olemuksellisesti kuuluvia välttämättömyyksiä.

Ankarasti sanottuna Age of Anger on oireilua siitä samasta taudista, jota se pyrkii kuvailemaan ja määrittelemään.

Yksinuottisuutensa tähden Mishra ei saa täysin kiinni siitä, miksi nostalgia puhuttelee globalisaation päähän potkimia massoja.

Talousliberalismi on paljastanut heille julmat kasvonsa. Se julistaa jatkuvan muutoksen autuutta, mutta luovan tuhon keskellä arkista selviytymiskamppailua käyvät eivät halua muutosta, vaan pysyvyyttä.

Menneisyys on turvallinen paikka, koska se on lukittu turvallisesti sijoilleen. Siellä kukaan ei siirrä työpaikkoja halpamaihin, eikä siellä ole jonon ohi kiilaavia oikeuksiaan vaativia vähemmistöjä.

Nostalginen politiikka tarjoaa samassa paketissa diagnoosin, tuomion ja hoito-ohjeet. Taloudellinen ja kulttuurinen eliitti ovat hairahtuneet oikealta tieltä, mutta voimme palata sille takaisin, kunhan otamme vallan itsellemme ja korjaamme vahingot.

Uuden rakentamiseen ei ole tarvetta, koska edistys synnyttää vain tuulentupia, harhaisia tulevaisuuden unelmia, jotka pettävät yksi toisensa jälkeen. Vanhat hyvät ajat sitä vastoin eivät petä koskaan. Ei tarvitse kuin katsoa taakseen niin ne siintävät hohdokkaina silmien edessä.

Todellisuudessa menneisyys ei ollut koskaan sellainen, jollaisena nostalgikot haluavat sen nähdä. Kultaiset aikakaudet ovat lapsellisen hengen tuotoksia.

Nostalgikot elävät nyt Ceausescu-hetkeään. Kylmän sodan loppuvaiheissa Romanian diktaattori nousi puhumaan kansalaisilleen ja odotti saavansa tutut suosionosoitukset. Kauhukseen hän huomasi, että ensin muutama ihminen alkoi buuata hänelle, ja pian metakkaan yhtyi koko ihmismeri.

Vastaavanlainen joukkopsykologia ruokkii populismia ja nationalismia. Kun yhdet osaansa pettyneet korottavat äänensä ja julistavat, että elämme rappion aikaa ja ennen oli paremmin, toisten, kolmansien ja neljänsien on helppo seurata perässä. Syntyy kaikukammioefekti, jossa kollektiiviset unet muuttuvat petollisiksi todellisuusnäyiksi.

Vastenmielisyyteni läpi läntisen maailmaa nousevaa nostalgisen politiikan lapsellista henkeä kohtaan on vapauttanut minut modernisaatioahdistuksestani.

En silti pysty jakamaan toiveikkaiden sielujen uskoa siihen, että ajoittaisista takaiskuista huolimatta ihmiskunnan historia on loputonta edistyksen marssia.

Edistyksen idea on tuskin muutaman sadan vuoden ikäinen. Sellainen on mitättömän lyhyt ajanjakso ihmiskunnan vaiheissa.

Mikään historian liikelaki ei takaa, että elämme viidenkymmenen vuoden kuluttua sivistyneemmässä ja humaanimmassa maailmassa, jossa kaikilla on mahdollisuudet hyvään elämään.

Pahimmassa tapauksessa monet kuluneiden viidenkymmenen vuoden tärkeimmistä saavutuksista voivat murskautua seuraavien vuosien aikana.

Unelmat paremmasta tulevaisuudesta ovat merkityksellisen elämän elinehto jumalan kuoleman jälkeisessä todellisuudessa. Ahtaisiin kansallisiin mytologioihin koteloituva vanhojen hyvien aikojen haikailu ei pysty niitä tarjoamaan.

Nostalgikon maailmankuvassa myrskyisällä ulapalla kieppuu yksinäinen vene. Veneeseen mahtuvat vain harvat ja valitut, ja kaikki pelastetut ovat toistensa kaltaisia.

Eetos on samanlainen kuin Pentti Linkolan kirjan Johdatus 1990-luvun ajatteluun alkusanojen päätösvirkkeessä: ”Ne, jotka rakastavat ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki.” ■