Ilahduin, kun luin aamupalapöydässä noloista vanhemmista. Kohtalotovereita!

Helsingin Sanomat oli kysynyt joukolta nuoria, mikä vanhemmissa nolottaa. Koska olen vähän nolo, jatkan aiheen parissa. Sitä paitsi minulla on siitä vankka tietämys.

Olin nolo, kun otin tanssiaskeleita kotimme pihalla. Olin nolo, kun tein etätöitä kotihousuissa ja sanoin moi lapseni kaverille. Olin nolo myös, kun kaupan itsepalvelukassa ei toiminut ja kutsuin paikalle myyjän. Silloin lapsi liukeni lymyämään hyllyjen väliin.

Hesarin jutun mukaan vanhempien aiheuttama nolouden tunne on lapselle tärkeä kehitystehtävä. Varmasti, sillä sitä se on myös vanhemmalle.

Psykologiassa kehitystehtäviksi kutsutaan ihmisen kehitykseen liittyviä vaiheita, jotka käsittelemällä ja ratkaisemalla ihminen kasvaa ja siirtyy eteenpäin elämässään. Esimerkiksi vauvaiän kehitystehtävä on perusluottamuksen rakentaminen. Vauva ei tietenkään rakentele tätä tietoisesti, vaan se syntyy, kun vauva saa vanhemmiltaan huolenpitoa ja rakkautta. Jos ne puuttuvat, vaikutukset voivat olla elinikäiset.

Nuoruuden yksi kehitystehtävä on kasvaa itsenäiseksi ja omaksi persoonakseen. Se tarkoittaa myös sitä, että nuori ottaa etäisyyttä vanhempiinsa, katkoo henkistä napanuoraansa. Siksi se, että nuori ilmoittaa vanhemman olevan nolo, on mahtavaa.

Vanhemmille ei ole erikseen määritetty kehitystehtäviä, mikä on outoa, sillä vanhemmaksi ei synnytä vaan tullaan vähitellen. On päivänselvää, että se on lapsi, joka kasvattaa vanhempaansa. Vanhemmuus on mitä suurimmassa määrin jatkuvaa muutosta ja epätoivoista pyrkimystä pysyä lapsen kelkassa. Juuri kun olet päässyt sinuksi jonkin asian kanssa, lapsi kasvaa ja alkaa uusi vaihe.

Eittämättä teini-ikäisen vanhemman kehitystehtävä on olla nolo ja hyväksyä se. En ole enää se upea äiti, joka tietää kaiken. Vanhemmuudessa kaikki se, mitä on joskus ajatellut olevansa, kaatuu ja hajoaa niin kuin joka ikinen rakennettu Lego-torni. Myöhemmin palasista syntyy jotain uutta.

Itse en nolostunut tilanteissa, joita lapseni piti nolona. Pieni nolostuminen silloin tällöin tekee kuitenkin hyvää aikuiselle. Siihenhän lapsiakin neuvomme: itseä ei kannata ottaa niin vakavasti, vaan voi olla kumartelematta sellainen kuin on. Lisäksi elämä on paljon täydempää ja hauskempaa, kun siinä on kommelluksia, kohtaamisia ja kokeiluja, vaikka ne olisivatkin vähän noloja. Noloudet hetket naurattavat, viimeistään jälkikäteen.

Ps. Sain lapselta luvan kirjoittaa noloudesta, jos en ala puhua siitä hänen kavereilleen. Ok.