Tämän reissun suhteen kävi niin kuin monien muidenkin asioiden kanssa. Jälkeenpäin kukaan ei siis enää muista, kuka sen keksi. Kyse on vuonna 2012 Guatemalaan mayojen kalenterin ennustaman maailmanlopun vuoksi tekemästämme matkasta. Todennäköisesti joku sai idean ruokatunnilla, kun puhe kääntyi moottoreista mayoihin. He ennustivat maailmanlopun tulevan 21.12.2012. Jotkut tulkitsivat asian niin, kun taas toiset pitivät tuota päivämäärää mayojen ajanlaskun yhden osan loppuna. Se on ainakin totta, että mayojen ajanlasku on pelottavan fiksusti suunniteltu, ja siinä ei ole edes karkausvuotta.

Tuossahan oli jo tarpeeksi syitä käydä katsastamassa, uhkaako planeettamme tosiaan lakata olemasta. Matkustimme sinne, missä tuo ennustus on tehty, eli maya-kulttuurin keskukseen Tikaliin Pohjois-Guatemalassa. Reissua ennen kannattaa olla myös välittämättä virallisista varoituksista, jotka listaavat kaiken mahdollisen raiskauksista ryöstöihin ja kidnappauksista sekä vahingossa ampumisista murhiin asti. Eli ei muuta kuin Guatemala Cityyn.

20 tuntia myöhemmin pääsemme jo hengittämään ensimmäistä kertaa dieselin nokea. Esihistoriallisilla Mersun kuormureilla ja USA:sta tuoduilla vanhoilla busseilla pääsee kyllä jokaisen mäen päälle, mutta saastetta ne tuottavat reilusti. Niinpä ilma on täynnä pakokaasujen aromien sekoitusta, jota youngtimer-ikäisten autojen fanit haluaisivat varmaan mieluiten kerätä purkkiin. Tilanne on tämä, vaikka katalysaattori on ollut Guatemalassa käytössä jo neljännesvuosisadan ajan. Guatemalalaisten ei tarvitse välittää pahemmin katsastuksista, minkä näkee heti joidenkin vilkkaassa liikenteessä olevien autojen kunnosta.

Liikenne sujuu kuitenkin omalla tavallaan, ja kaikki tuk-tukien ajajista bussikuskeihin järjestäytyvät omille paikoilleen. Juuri kukaan ei tööttää, ja me ajelemme Mini Countrymanillamme Lago Izabalin suuntaan. Mini Countryman Cooper S:n turbo auttaa pääsemään ripeästi liikkuvista rekoista ohi.

Juna ei tule tänne

Tavaroita kuljetettiin aiemmin rautateitse, mutta 60-luvun lopulla tapahtuneen valtiollistamisen jälkeen vaunut ohjattiin kirjaimellisesti sivuraiteelle. Kun pääkaupungin rautatieasema paloi vuonna 1995, kiinnostus junaliikenteeseen lopahti melkein kokonaan. Sen sijaan kuorma-autot jyrisevät kirjavasti vaihtuvien maisemien läpi. Maasto on välillä mäkistä ja toisinaan tasaista, mutta aina palmujen peittämää ja kosteaa.

Tien varressa on houkuttelevia kojuja, joissa myydään banaaneja ja kookospähkinöitä. Ne eivät ole Euroopassa myytäviä matkan varrella kypsyneitä, vaan tuoreita, kypsiä ja aromaattisia. Banaanit ovat usein peräisin omasta puutarhasta, kun meillä myytävät banaanit tulevat isoilta plantaaseilta.

Vierailemme niistä suurimmassa Qiriguássa. Se ei ole enää amerikkalaisten hallinnassa aiempaan tapaan, vaan nykyään sitä johtavat egyptiläiset. Kypsyneet banaanitertut kuljetetaan tietynlaisella köysiradalla pestäviksi ja pakattaviksi.

Guatemalan banaanitasavalta

Banaanikuski Alejandro ei anna mayojen ennusteen vaivata itseään. Se on hänen mukaansa pelkkää turisteille suunnattua potaskaa. Hän käynnistää dieselkoneen, ja banaanitertut heiluvat pitkän ketjun päässä.

Jatkamme Minillämme matkaa. Tänään emme enää pääse Tikaliin asti, mutta Izabal-järvelle saakka voimme ajaa. Haluamme vielä matkustaa laivalla Rio Dulcen yli Livingstoniin ennen maailmanloppua. Laivamme käynnistyy Izabal-järvellä, ja se ohittaa piilossa olevia huviloita. Mietimme, millaiset miljonäärit ovat tuoneet itsensä ja rahansa tänne turvaan. Muutaman metrin verran vihreää joenrantaa katsoessaan nykyisyys unohtuu aika tehokkaasti mielestä.

Nyt joen mutkat muuttuvat tiukemmiksi ja tiheästi asuttu ranta jyrkemmäksi ja korkeammaksi. Täällä näyttää jotenkin samalta kuin Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa, tunnelma on vain rauhallisempi. Myös Livingstonissa on samanlaista. Se on pieni paikkakunta rannikolla, jossa tunnelma on kuumankostean karibialainen. Livingstoniin ei johda tietä, ja siellä eletään omien lakien mukaan. Kaikenlaisten ruohojen ja reggaen soundin ympäröimät paikalliset ja muualta tulleet elämästä nautiskelijat ottavat rentoutuen päivän vastaan ja nauttivat ainaisesta kesästä. Jo mayat osasivat elää, ja he varasivat oman aikansa työlle ja oman huville. He työskentelivät mieluiten niin kauan, kunnes he olivat ansainneet sen verran kuin tarvitsivat. Kertokaapa tuo joskus jollekin pomolle.

Viimein perillä

Olemme nyt päässeet perille Tikaliin ja pääsemme tutustumaan Unescon kulttuuri- ja luontoperinteeseen. Asfaltoituja teitä paikassa ei sen sijaan pahemmin ole. Välillä olemme iloisia siitä, että nelivedolla varustetussa Countrymanissa on myös liukkailla kivillä ja sateen kastelemilla maapohjaisilla teillä aina tarpeeksi pitoa ja maavaraa. Sumu leijuu raskaana tiheän lehtikasvuston yllä, koska olemme sademetsässä. Olemme melkein päässeet perille. Tarkkojen kaasunpainallusten innostama Mini kiipeää temppelipyramidien suuntaan. Ne kertovat mayojen osaamisesta. He tunsivat pyöränkin, mutta käyttivät sitä vain leikkikaluna, keksivät eräänlaisen jalkapallon tapaisen pelin ja rakensivat monumentteja ilman raudasta tehtyjä työkaluja.

Näihin monumentteihin kuuluu myös temppeli numero neljä. Temppelin huipulle johtaa 200 puuaskelmaa. Noin 60 metriä sademetsän puunlatvojen yläpuolella mielen valtaa kunnioitus, ja siellä voi nauttia näköalasta muiden pyramidien suuntaan. Myös Guatemalan pääkaupungista Tikalia tutkimaan tullut Carlos ja hänen perheensä ihailevat näkymää. Ja mitä mieltä he ovat maagisesta päivämäärästä? Sekä aikuiset että lapset nauravat sille. Guatemalalaiset ovat jo selvinneet espanjalaisista valloittajista, sisällissodista ja USA:n vaikutusvallasta, joten yhtä päivämäärää he eivät viitsi pelätä.

Niinpä 21.12.2012 ei lopulta tarkoita mayojen kalenterissa maailmanloppua, vaan korkeintaan maailman siirtymistä aikakaudesta toiseen. Nautimme tästä siirtymästä Pohjois-Guatemalassa kaikessa rauhassa ja annamme kadonneen kulttuurin taian tehdä meihin vaikutuksensa, kunnes alkaa taas uusi laskenta kohti seuraavaa maailmanloppua.

Seuraa Tuulilasin tallin ja automaailman tapahtumia Facebookissa.