Kevät. Tapaamme Jarmo Mannisen, 46, pienellä parkkipaikalla illansuussa. On huhtikuun loppu, pakkasta muutama aste, ja aurinko laskee hiljalleen metsän taakse.

– Meillä on vielä ihan hyvin aikaa, Kangasniemeltä kotoisin oleva pitkänhuiskea luontovalokuvaaja kertoo rauhallisella äänellään. Hän kaivaa autonsa takakontista kuvausvälineet, naamioverkon sekä pussillisen syöttejä.

Jarmo on asunut kymmenen vuotta Kuusamossa ja tuntee hyvin seudun parhaat luontokohteet.

– Kuusamoon muutto tuntui aikoinaan luontevalta, onhan Koillismaa yksi Suomen parhaita seutuja luontokuvaajalle.

Suuntaamme hiljaisuuden vallitessa ruokintapaikalle, joka sijaitsee järven jäällä aivan kuusikon reunalla. Linnuntietä emme ole kaukana Kuusamon keskustasta tai Jarmon kotoa. Luontokuvaaja ohjaa meidät metsän kyljessä kohoavan lumilinnan luo, jossa ei ole kattoa, ja jonka julkisivu on avonainen. Peitämme suuaukon naamioverkolla ja asennamme kameramme valmiiksi. Jarmo käy ripottelemassa metsärajan tuntumaan kauraa ja omenanpaloja. Lopulta asetumme lumilinnaan odottamaan.

Hän ojentaa minulle sauna-alusen, ettei takamukseni jäädy odottaessa. Ammattilainen on osannut miettiä operaation kaikki yksityiskohdat.

Jarmo on tehnyt lumilinnan insinöörihenkisen tarkasti. Kamerajalustoille on omat syvennykset, lumesta tehty penkki on juuri oikean etäisyyden päässä kuvausaukosta ja taka- ja sivuseinät ovat niin korkeat, ettei meitä voi nähdä metsästä.

– Sitä on vuosien saatossa oppinut tekemään oikean mallisen lumilinnan.

Kun kysyn, onko hän tehnyt tämän kuvauspaikan työtarkoitusta varten, hän pudistelee päätään.

– Vaikka luontovalokuvaaminen ja kuvausoppaan työt ovat nykyään ammattini, luonnossa tulee vietettyä paljon aikaa töiden ulkopuolellakin. Tämä metsäjänispaikka on ihan oma juttuni. Olen ylläpitänyt sitä jo vuosia. On kätevää, että se on aivan nurkan takana kotoani.

Emme ehdi odottaa lumilinnassa kauan, kun aurinko putoaa horisontin taakse ja samettisen siniset ja purppurat sävyt värjäävät taivaan.

Samassa hämärän metsän suojista kurkistaa valkoturkkinen olento. Pitkäkorvainen metsäjänis nuuskii ilmaa ennen kuin ottaa muutaman varovaisen loikan aukealle. Jarmo nostaa etusormen suunsa eteen merkiksi, että nyt tulee olla hiirenhiljaa. Yksikin väärä liike tai kolaus, ja jänis loikkii pois. En uskalla painaa kameran laukaisinta, koska pelkään sen pelästyttävän vieraan tiehensä.

Vaikka metsäjänis on minulle entuudestaan tuttu, en ole monta kertaa päässyt tarkkailemaan sitä näin läheltä, vain parinkymmenen metrin päästä. Yleensä olen nähnyt eläimen vain vilaukselta.

Kesäisin metsäjäniksen selkäpuoli on harmaanruskea ja pohjavilla vaaleanharmaa. Se pystyy juoksemaan jopa 60 kilometrin tuntinopeudella ja on hyvä uimari.

Lopulta metsäjänis rentoutuu ja loikkii tutun rantakiven luokse, jonne Jarmo on jättänyt sille ruokaa. Paikallisoppaani nyökkää merkiksi, että on turvallista napata kuva. Kameran suljin naksahtaa, ja jänis jähmettyy paikalle, höristelee korviaan. Odotan hetken, ennen kuin painan suljinta uudestaan.

Minuutit kuluvat ja sininen hämärä laskeutuu Koillismaan ylle. Silloin alkaa tapahtua. Metsästä ilmestyy ensin toinen, sitten kolmas, neljäs ja viideskin pitkäkorva. Lopulta ruokintapaikalla on niitä seitsemän. Järven jäällä käy kuhina, kun Jarmon laittamat kaurat ja omenanpalat menevät kaupaksi.

Hämärän tultua jänöt vaikuttavat itsevarmemmilta, eivätkä enää säpsähdä kameroidemme sulkimia.

– Harmi, kun valo ehti kadota ennen jänöjen tuloa, Jarmo kuiskaa.

Tuttu dilemma luontokuvaajalle. Villieläimet eivät välitä toiveistamme.

Lopulta digiteknologia joutuu antamaan periksi pimeydelle, ja jatkamme valkoisten jänisten kevätpuuhien taltiointia pelkillä silmillämme. Yksi innokas koiras menee niin lähelle toista, että syntyy hetkellinen kahakka, nyrkkeilyottelu, joka on ohi parissa sekunnissa.

– Tuo on tyypillistä metsäjänisten käyttäytymistä varsinkin näin keväällä, kun on kiima-aika. Urokset antavat toisilleen käpälää aika herkästi, Jarmo toteaa.

Häntä harmittaa, ettei hän ole saanut kunnon kuvaa nujakoivista jänöistä.

– On aina pimeää, kun ne ottavat mittaa toisistaan. Ne ovat mielettömän nopeita.

Kun kysyn, minkä verran hän on vuosien saatossa viettänyt aikaa lumilinnassaan, Jarmo naurahtaa.

– Satoja tunteja.

Metsäjänikset vaikuttavat sosiaalisilta ja tuntevan toisensa hyvin. Silloin tällöin jotkut yltyvät nokkapokkaan, mutta suurimman osan ajasta ne ruokailevat sulassa sovussa vieri vieressä. Niiden korvat kuuntelevat ympäristöä taukoamatta.

– Olen seurannut läheltä metsäjäniksen elämää. Se on osoittautunut todella mielenkiintoiseksi eläimeksi. Metsäjänis vaikuttaa fiksulta, eikä pelkästään vaistojen varassa toimivalta. Ne ovat sosiaalisia ja erittäin taitavia ennakoimaan vaaroja. Ehkä siksi niiden seurassa on opettavaista viettää vapaailtoja.

Puolenyön aikaan meitä ympäröi sakea pimeys, ja on aika suunnata kotiin. Hiipiessämme ulos lumilinnasta jänikset kavahtavat, mutta jäävät paikoilleen jähmettyneinä seuraamaan, kun poistumme paikalta. Tulee väistämättä tunne, että ne ovat koko illan tienneet läsnäolostamme. Kenties vuosien kokemus Jarmosta on opettanut niille, ettei lumilinnan asukkaita tarvitse pelätä.

Kesä. Tapaamme jälleen samaisella parkkipaikalla illansuussa. Tällä kertaa ei tarvitse pelätä, että pimeä yllättää. Keskikesän yöttömässä yössä voimme seurata Pohjolan jänisten liikkeitä aamuun asti.  Toisaalta kuvaamisen reunaehdot muuttuvat, kun lumikoju vaihtuu henkilöautoon.

Vaikka valoa riittää kirkkaana yönä hyvin, on metsäjäniksen löytäminen vaikeampaa, sillä ruokintapaikoille ne eivät juuri tule.

– Kesällä jäniksen näkeminen on sattuman kauppaa. Pelloilla niitä näkee, mutta jotta saisimme kuvan siitä nimensä mukaisessa ympäristössä, meillä pitää olla hieman tuuria. Ajellaan läpi tuttuja paikkoja ja toivotaan parasta, Jarmo naurahtaa.

Hän hyppää vuokra-autooni, jotta pääsee tilaisuuden tullen nappaamaan kuvan. Minä olen mielelläni oppipojan roolissa. Toki kamerani on takapenkillä valmiudessa.

Suuntaamme Jarmon kotikonnuilta Rukalle päin. Matkalla kyselen Jarmolta, miten hän päätyi luontovalokuvaajaksi.

– Olen ollut kiinnostunut luonnosta pikkupojasta lähtien. Myös valokuvaus kiinnosti jo nuorena, mutta ostin kunnon kameran vasta 19-vuotiaana. Sen jälkeen se oli menoa. On ollut hienoa yhdistää kaksi intohimon kohdettani. Olen onnekas, kun luonto ja valokuvaus ovat nykyään työni.

Luontovalokuvaus on nykyään tuhansien suomalaisten suosima harrastus, ja sen maailmanlaajuinen suosio vain kasvaa. Ammattilaisia on kuitenkin vain kourallinen, ja heistäkin osa saa elantonsa matkailun kautta. Silti ajatus luontokuvaajan ammatista kuulostaa hienolta.

– Asenteeni luontovalokuvausta kohtaan on vuosien saatossa muuttunut. Työajat ovat usein raskaita: tälläkin viikolla olen lähtenyt kuvaamaan villieläimiä ja maisemia iltakahdeksalta ja tullut kotiin neljän ja kuuden välillä. Kuvausoppaan työt ja kurssien vetäminen vievät suuren osan ajastani, mutta on pakko päästä kuvaamaan itsekseen vapaa-ajallakin, koska se on homman suola. Välillä mennään pitkiä kausia tosi vähillä unilla, Jarmo luettelee.

Luonnon äärellä ei koskaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan, ja harvat onnistumiset saavat tuntien tai viikkojen odottamisen näyttämään kaiken vaivan arvoiselta. Silti säännöllisiin epäonnistumisiin on totuttava.

– Tämä työ on entisestään syventänyt kunnioitustani villiä luontoa kohtaan. Kyllä sitä kokee itsensä etuoikeutetuksi, kun saa tehdä työkseen sitä mitä rakastaa, Manninen sanoo.

Aurinko putoaa horisontin taakse ennen puoltayötä. Ajelemme metsäautoteitä kilometrikaupalla ja näemme lukuisia metsäjäniksiä, mutta vain vilaukselta. Joka kerta kun pysäytämme auton, pitkäkorva on loikkinut jo kauas metsän suojiin.

On silti ilahduttavaa huomata, että jänöjä on liikkeellä runsaasti. Jarmo kertookin, että toisin kuin viime vuonna, tänä keväänä jänisten lisääntyminen onnistui Kuusamossa hyvin.

Jatkamme jänöturneetamme loputtomilta tuntuvia metsäautoteitä pitkin kaikessa rauhassa. Tähystämme kumpikin omiin suuntiimme siinä toivossa, että kohdallemme osuisi luottavainen metsän asukki.

Tänäkin yönä luonto yllättää. Ohittaessamme hylättyä maatilaa Jarmo havaitsee ylhäällä puissa liikettä – ukkoteeret ne siellä kokoustavat. Pysäköin auton tien laitaan ja avaamme ikkunat. Tätä on moderni luontokuvaus.

Mitä vinkkejä luontovalokuvauksen ammattilainen antaisi harrastuksesta kiinnostuneelle?

– Tärkeintä on, että ottaa huomioon kuvauskohteensa hyvinvoinnin. Se vaatii tutustumista kohteeseen. On aina hyvä, jos on luontoharrastustaustaa. Joitain huonoja tapauksia on sattunut, kun on ostettu kamera, haluttu näyttäviä luontokuvia ja päädytty esimerkiksi häiritsemään pesiviä lintuja. Olipa minkä tason kuvaaja hyvänsä, on tärkeää osata tarkkailla luonnon viestejä. Jos huomaa, että kuvattava on stressaantunut, pitää poistua saman tien paikalta.

Pikkutunneilla olemme jo palaamassa Kuusamon suuntaan, kun Jarmo hihkaisee pelkääjän paikalla. Samassa huomaan metsäjäniksen ruokailemassa metsän laidalla.

Viimein Jarmo pääsee nappaamaan kuvan eläimestä, jota hän on seuraillut vuosia, satojen tuntien ajan.

Hän ehtii ottaa muutaman kuvan, ennen kuin jänis loikkii aluskasvillisuuden suojiin.

– Kesäkuvia minulle ei ole jäniksestä paljoa vielä kertynytkään, Jarmo huokaa.

Nykyään internet täyttyy toinen toistaan hienommista luontovalokuvista, päivittäinen kuvavirta on loputon. Jotkut väittävät, että kaikki luontokuvat on jo otettu.

Miten tämä vaikuttaa ammattilaisen työhön, onko vaikeaa löytää uusia ideoita?

– Yleisesti ottaen on hienoa, jos luontokuvaus saa ihmisten kiinnostuksen luontoa kohtaan viriämään, Jarmo tuumii.

Hän tietää myös, että nykyään on vaikea erottua alkuperäisten ideoiden kautta.

– Vaikka teknologia kehittyy nopeasti ja luontoa voi kuvata ihmeellisistä kuvakulmista, edelleen on lukemattomia harvinaislaatuisia tapahtumia, joita ei olla päästy taltioimaan. Tällaisten hetkien löytäminen vaatii omistautuneisuutta ja pitkää pinnaa. Siinä on ammattilaisellekin tavoitetta.