Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että metsäjänis on Suomen yleisin jäniseläin, vaikka rusakkoja tuntuu näkyvän enemmän. Se johtuu siitä, että rusakko elää siellä, missä suurin osa ihmisistäkin, ja sen voi nähdä jopa päiväkävelyllä kaupungin keskustassa.

Peltojäniksenäkin tunnettu rusakko on arojen avoimeen maisemaan sopeutunut eläin, jolla on pitkät korvat ja vahvat juoksujalat. Rusakko on Euroopan suurin jänis, ja se jättäisi helposti jopa Usain Boltin tuijottamaan loittonevaa hännänpäätä: nopeimmat ihmiset voivat saavuttaa pikajuoksussa hetkellisesti noin 40 kilometrin tuntivauhdin, kun taas rusakko voi painella jopa seitsemääkymppiä.

Rusakko alkoi levitä Suomeen kaakosta 1800-luvun loppupuolella, kun ilmasto lämpeni niin sanotun pienen jääkauden jälkeen. Lajin leviämistä vauhditettiin istutuksilla, ja Venäjältä tuotuja rusakkoja karkasi tarhoista luontoon.

Suomessa ilmeisesti olisi rusakkoja ilman ihmisen vaikutustakin, mutta vähemmän kuin nyt. Ruotsin rusakkokanta on kokonaan peräisin istutuksista.

Rusakolla on selvästi pidemmät korvat kuin metsäjäniksellä – eteenpäin taitettuna ne ulottuvat kuonon yli. Rusakoita näkee usein lymyilemässä pellolla korvat luimussa. Metsäjäniksen naama on lyhyempi ja sen perusolemus on sirompi kuin rusakon. Metsäjänis muistuttaa habitukseltaan melkeinpä kaniinia.

Kolmas Suomessa elävä jäniseläin, kaniini eli villikani, on alun perin kotoisin Espanjasta. 1980-luvulla jotkut päästivät näitä lemmikkejä vapaiksi, ja siitä sai alkunsa Helsingin ja naapurikuntien kaniinikanta.

Vuosien mittaan kanien määrä on vaihdellut jyrkästi muun muassa tautien ja petojen vaikutuksesta. Muutama vuosi sitten villikanit hävisivät Helsingin seudulta melkein kokonaan, mikä varmasti otti pannuun kaninlihan makua kehunutta kokki Hans Välimäkeä. Sittemmin kanikanta on taas elpynyt, huuhkajien ja kettujen iloksi.

Toisin kuin Suomen muut jäniseläimet, kaniini kaivaa maahan tunneleita ja elää pesäluolissa. Kaniinit syövät lähes kaikkea, mitä puutarhoissa ja pihoilla kasvaa.

34–50 sentin pituisena kaniini ei ole kovin paljon pienempi kuin metsäjänis, jolla on mittaa 45–60 senttiä. Rusakko on niitä numeron verran isompi, 50–70-senttinen.

Kaikki Suomen jäniseläimet ovat haluttuja riistaeläimiä. Metsäjäniksiä ammutaan selvästi eniten, noin ­200 000 yksilöä vuodessa; rusakkoja päätyy pataan noin 80 000 ja kaniineja harvakseltaan.

Helpoin tapa erottaa jänislajit toisistaan on niiden koko, ja myös asuinpaikalla on merkitystä. Jos näet pienen jäniseläimen Helsingin puistossa, se on luultavasti kaniini. Eteläisen Suomen pellolla havaittu hyppelijä on mitä todennäköisimmin rusakko, joskin se voi olla myös metsäjänis tai näiden lajien risteymä.

Lapissa ja muualla Pohjois-Suomessa havaittu jäniseläin on melko varmasti metsäjänis.

Rusakko ei pysty elämään niin pohjoisessa kuin ­metsäjänis, koska rusakolla ei ole niin hyviä ”lumikenkiä”: metsäjäniksen käpälissä on jäykkien karvojen muodostama leveä reuna, minkä ansiosta se ei uppoa hankeen niin pahasti kuin roteva rusakko.

Metsäjänis vaihtaa talven tullen turkkinsa kokonaan valkoiseksi, kun taas rusakon talvikarva on vain hieman vaaleampi kuin kesäasu.

Jänisten määrä vaihtelee suuresti. Huippu- ja pohjavuodet näyttävät esiintyvän suunnilleen seitsemän vuoden välein. Esimerkiksi viime vuonna Kainuusta raportoitiin, että metsäjäniksiä oli vähemmän kuin aikoihin.

Syynä jäniskantojen romahduksiin ovat tarttuvat loistaudit ja petojen nälkäisyys: jos ketuilla ja ilveksillä maha kurnii ja muuta ravintoa on niukasti, ne popsivat tavallista enemmän jäniksiä.

Tänä kesänä olen nähnyt enemmän jäniksiä kuin vuosiin. Kotikulmillani Nurmijärvellä on vaikea tehdä sellaista ulkoiluretkeä, ettei vähintään yksi vemmelsääri pinkoisi edestäni pakoon.

Helsingistä löysin aivan erinomaisen rusakkopaikan: Pitäjänmäellä on kallioinen mäki täynnä ensimmäisen maailmansodan aikaisia taisteluhautoja ja linnoitteita. Niiden suojassa on hauska hiiviskellä ja kytätä alueella pyöriviä pitkäkorvia.

Jäniseläimet tuntuvat muutenkin tottuvan ihmisen läsnäoloon, joten niiden kuvaaminen ei ole vaikeaa, jos vain kuvaajalla riittää kärsivällisyyttä. Ja sitähän luontokuvaajalla pitää aina olla.

Kevättalvella olin työmatkalla Kuusamossa, ja Rukan huipulla tykkylumimetsässä käppäili vitivalkoinen metsäjänis lumikenkäjalat levitettyinä. Kyllä harmitti, että ei ollut kameraa mukana.

Veijarimaisen olemuksensa vuoksi jäniseläimet ovat kansantarinoiden, satujen ja uskomusten suosikkihahmoja.

Erään tarun mukaan jänis löi ketun kanssa vetoa siitä, että jänis osaa olla pelottava olento. Onnistuttuaan säikyttämään lammaslauman jänis iloitsi vedon voittamisesta niin, että nauraessa sen suu repesi. Siitä lähtien kaikkien jänisten suut ovat olleet ristiin halki.

Minulle jäniksen näkeminen tuo muistoja ajalta, jolloin asuin Australiassa: jänishän on ulkonäöltään kuin ilmetty kenguru! Varsinkin pienikokoiset kengurut, vallabit, tuovat pitkine korvineen ja vahvoine takajalkoineen mieleen kotoisen pupujussin, vaikka biologisesti pussieläimet ovatkin varsin kaukana istukkanisäkkäisiin kuuluvista jäniseläimistä.

Kun söin kengurun lihaa, siitä tuli mieleen jänispaisti. Niin jäniksen kuin kengurun liha on erittäin vähärasvaista.

Jos jäniseläimet ovatkin kulinaristien mieleen, niiden oma ruokalista on karu: terävähampainen ristiturpa elelee läpi vuoden puputtamalla heiniä, apiloita, puun kuorta ja oksia.

Kun ravinto talvella on niin kuitupitoista, ettei ravinteita ehdi imeytyä ohutsuoleen, jänis syö omia papanoitaan.