Riikinkukon pyrstö on iso ja painava. Linnulla on selvästikin vaikeuksia liikkua sen kanssa. Onko jättipyrstö siis turha?

Ei suinkaan, sillä pyrstöään pörhistelemällä koiras yrittää herättää naaraan huomion – ja päästä jatkamaan sukuaan. Suuri osa luontokappaleista, niin ihminen kuin muutkin eläimet sekä monet kasvit, lisääntyvät suvullisesti. Riikinkukon pyrstö palvelee tätä tarkoitusta.

Jos evoluutiobiologeja on uskominen, samasta asiasta on kysymys, kun mies hankkii urheiluauton. Se on usein epäkäytännöllinen ja tiloiltaan ahdas: takapenkille mahtuakseen pitää olla langanlaiha mallityttö. Toisaalta urheiluauto antaa miehelle edes jonkinlaiset mahdollisuudet saada sellaisia kyytiinsä.

Riikinkukon superpyrstö on äärimmäinen tapaus, ja siksi sitä käytetään usein esimerkkinä suvunjatkamisen rituaaleista. Riikinkukko, Intian kansallislintu, ei elä Suomen luonnossa. Mutta Korkeasaaren eläintarhassa sen voi nähdä tepastelemassa vapaana ihmisten seassa ja esittelemässä koreita höyheniään.

Toinen tunnettu tapaus on Australian pohjoisosassa ja Oseanian saarilla elävä paratiisilintujen heimo, johon kuuluu yli neljäkymmentä toinen toistaan koristeellisempaa lajia. Paratiisilinnut ovat kuuluisia monimuotoisista kosiotansseistaan.

Sääsket tanssivat ilmassa. Siinäkin on kysymys kosiomenoista.

Mutta osataan sitä täällä Pohjan perälläkin: suomalaisista linnuista esimerkiksi teerellä on näyttävät kosiomenot, ja sen höyhenykset turpoavat värikkäiksi maalis–huhtikuuhun ajoittuvalla soidinkaudella.

Teeren soitimella otetaan miehestä mittaa. Keväinen suo täyttyy kukkojen hypnoottisesta pulinasta, jonka keskeyttävät välillä terävät suhahdukset. Höyhenet lentelevät, kun teerikukot käyvät toistensa kimppuun äänekkäiden siivenläpsäytysten säestämänä.

Näytösluontoisella uhittelulla, tappeluilla ja testosteronia uhkuvilla pyrstösulkien levittelyllä ratkaistaan, mitkä kukot pääsevät parittelemaan soidintannerta vienosti kiertelevien teerikanojen kanssa. Usein nuoremmat sällit jäävät lehdelle soittelemaan kokeneempien urosten viedessä kaikki naiset.

Myös sorsalinnuista näkyy selvästi, että kevät on lisääntymiskauden alku. Telkillä, koskeloilla ja monilla muilla vesilinnuilla koiraan juhlapuku on mustavalkoinen ja näyttävä, kun naaraat ovat selvästi vaatimattomamman näköisiä.

Herkillä, kampamaisilla tunto-sarvillaan kirjokehrääjä pystyy aistimaan toisen sukupuolen lähettämät hajuviestit jopa kilometrin päästä.

Ilmiö ei rajoitu lintumaailmaan, vaan myös hyönteisillä on näyttäviä kosiomenoja. Suomalaisista hyönteisistä ehkä koristeellisimpia ovat virtaavien vesien äärellä elävät neidonkorennot. Niiden parittelua edeltää monimutkainen ilmassa tanssahtelu ja paikallaan pörräys, ja välillä korento ajautuu virran vietäväksi ikään kuin se haluaisi tulla pelastetuksi!

Jo varhain keväällä voi nähdä ilmassa tanssivia sääskiä, jotka viileää säätä uhmaten lentelevät kauniisti parvessa. Siinäkin on kyse pariutumisesta.

Vaikka eläinten kosiomenot hyppimisineen ja pomppimisineen näyttävät joskus huvittavilta, kyseessä ei ole komedia, vaan mitä vakavin draama. 

Ennen kuin eläin pääsee parittelemaan, sen on ylitettävä monta estettä. 

Ensinnäkin pitää löytää sopiva kumppaniehdokas. Sitten pitää tunnistaa, että kohde on samaa lajia, oikeaa sukupuolta ja vieläpä sopivan ikäinen. 

Seuraavaksi eläimen täytyy saada jollakin konstilla kumppani ihastumaan, ja sitten pitäisi vielä saada ”viisari värähtämään” eli seksuaalinen vire kohdalleen. Kuten ihmisillä, oikea ajoitus on eläimilläkin hedelmöittymisen onnistumiseksi tärkeää.

Neidonkorentojen parittelua edeltää näyttävä tanssi. Ylempänä on koiras, alempana naaras.

Monet eläimet elävät laumoissa tai isoissa yhdyskunnissa, ja niiden on melko helppo löytää kumppaniehdokkaita. Linnut palaavat usein samoille pesimäpaikoille ja jopa perustavat uuden pesueen vanhan, tutun kumppaninsa kanssa.

Mutta kerta se on ensimmäinenkin. Sopivan kumppanin löytäminen ja tämän kiinnostuksen herättäminen on ongelma, jonka kanssa painiminen on tuttua lähes kaikille etanaa monimutkaisemmille eläimille.

Perhoset ovat kehittäneet ongelmaan aivan omanlaisensa ratkaisun: naaraat erittävät feromoneja eli tuoksuviestejä, jotka koiraat haistavat herkillä kampamaisille tuntosarvillaan jopa kilometrin päästä.

Kerran keväällä löysin kirjokehrääjän toukan, joka oli juuri kuoriutumassa ja jäi koivun kylkeen makoilemaan. Kun seuraavana päivänä tulin takaisin, kehrääjiä olikin kaksi. Vaikka vappu oli juuri ollut, en sentään epäillyt omaa havainnointikykyäni – ihan oikeasti siihen oli jostain hajuviestien houkuttelemana tupsahtanut kehrääjäkoiras naaraan kanssa laatuaikaa viettämään.

Myös ihmisillä ja muilla nisäkkäillä hajuaisti on ratkaiseva tekijä pariutumisessa: toisen osapuolen tietämättään erittämät hajuviestit kertovat erehtymättömällä tarkkuudella, kuka voisi mahdollisesti olla ”Se oikea”. 

Luonnossa pariutuminen on erityisen riskialtista. Jos eläin esittelee itseään liian innokkaasti, on vaarana, että peto pistelee sen poskeensa ennen kuin treffikumppanista on näkynyt vilaustakaan.

Riski kannattaa kuitenkin ottaa, sillä tietäähän sen jo vanha suomalainen sananlaskukin: ”Ei arka mies saa kaunista akkaa”.