Luovat ihmiset ovat aina jotenkin hankalia, äkkivääriä ja mahdottomia. Samalla he ovat älyllisesti innostavia ja usein hyvin hauskoja. Kaikkia näitä ominaisuuksia ihaillaan kaukaa ja niitä ylistetään palkintogaaloissa ja nekrologeissa, mutta todellisuudessa moisten ihmisten kanssa halutaan olla mahdollisimman vähän tekemisissä.

Luovuus on aina jollakin tavoin vaarallista, näin väitän. Se ei mahdu turvalliseen tilaan, sitä ei voi kesyttää eikä siltä voi edellyttää sisäsiisteyttä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että eksentrinen ihminen saisi olla tahallaan ilkeä.

Enkä nyt puhu sellaisesta luovuudesta, jossa pikku Veetille annetaan purkki Caran D’acheja ja käsketään värittää autonkuva. Tai että Maire tekee savenpalasista peilinkehyksiä kirppikselle. Tämä on tietenkin miellyttävää puuhaa, mutta nyt puhun jostakin, joka jollakin tavalla riipii tekijää itseäänkin.

Mutta oikeasti kysymykseni kuuluu: mahtuvatko luovuus ja eksentrisyys maailmaan, jota halutaan hallita?

Talouslehdissä ylistetään, kuinka elämme innovaatioiden kulta-aikaa. Toisenlaisiakin äänenpainoja esiintyy. On nimittäin myös viitteitä siitä, että innovaatioiden määrä on itse asiassa laskussa.

Patentteja kyllä haetaan, mutta onko se sama asia? Ehkä niillä halutaan vain turvata fyffen saanti vanhoista keksinnöistä. Tai varmuuden vuoksi patentoida jokin, josta voisi joskus olla rahallista hyötyä.

Jos innovaatioiden määrä tosiaan on joko laskussa tai pysähdyksissä, mistä se voisi johtua?

Ainakin rahasta, sillä kvartaalitaloudessa ja tulosvastuiden paineissa on vaikea kehittää mitään pitkäjännitteisesti. Toisekseen perustutkimuksesta ei seuraa mitään välittömästi kaupallista, ja kuitenkin “turhan tutkiminen” voi sivutuotteena poikia aimo rahasammon tyyliin Nokia. Mutta miksi ottaa riskiä? Vähiten riskialtista on kierrättää muiden tekemiä, jo valmiiksi menestyviä tuotteita ja tehdä niistä omia, laimennettuja versioita.

Brutaaleimmillaan ja tylsimmillään ideoiden kierrätys näkyy somessa, jonka sisällöstä suurin osa on lainauksia ja uudelleenjulkaisuja muilta.

Hupaisaa on, että somessa tapahtuu sama kuin myymälässä: jos kaupan sisällä ei ole muita asiakkaita, suurin osa ihmisistä ei uskalla astua sisään. Mutta kun joku tekee ensimmäisen moovin, muutkin uskaltautuvat peremmälle. Siksi somessa jo tykkäyksiä saaneet saavat aina vain enemmän tykkäyksiä. Koska joku on tehnyt ensimmäisen valinnan ja kantanut riskin.

En tietenkään toivo, että kaikki olisivat outoja kaiken aikaa – ei mikään yhteiskunta kestäisi moista.

Mutta ihmettelen, miksi aika, jossa on enemmän vaihtoehtoja kuin koskaan ihmiskunnan historiassa ja joka vieläpä mainostaa itseään suvaitsevana, hylkii säännönmukaisesti vähänkään omalaatuista käytöstä.

Kyllä, ole toki erilainen, mutta erilainen silleen kivalla tavalla.

Lopputuloksena on yhteiskunnallinen kaikukoppa, jossa samat sanat, ajatukset ja ideat poukkoilevat loputtomana, järjettömänä luuppina.