Voi tuntua omituiselta puhua yhteiskunnasta ja unelmista samassa lauseessa. Tai yhteiskunnasta ja rakkaudesta. Tai yhteiskunnasta ja onnellisuudesta. Kulmakarva nousee heti, ja suu vääntyy hymyyn.

Esimerkiksi joka kerta, kun Suomi on tutkittu taas vaihteeksi maailman onnellisemmaksi maaksi, aiheuttaa se nikottelua ja vastaanpanoa.

Onko onnellisuus tai onni yhteiskunnallinen asia? Eikö onni liity yksilöön, yksilön omaan pieneen elämään? Jopa riippumatta siitä, missä hän asuu?

Jos nimittäin onnen ajateltaisiin majailevan vain pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, mitä se tarkoittaisi muulle maailmalle?

Onni on yhteiskunnallinen asia. Jopa rakkaus on – ja unelmat. Onnihan vaatii aina puitteet, joissa se voi toteutua. Jos elämä on raakaa hengissäselviämistaistelua tarvehierarkian alatikkailla, onnelle avautuu tilaisuuksia vain hyvin harvoin. Toisaalta onnelle ei jää tilaa silloinkaan, jos elämä on pelkkää rahan hamuamista ja kalkylointia. Silloinkin se lipeää käsistä.

Onni vaatii varaa pysähtyä. Hiljaisuutta.

Myös unelmat vaativat oikean maaperän kukoistaakseen. Kun köyhä unelmoi paremmasta, on se vielä merkki toivosta ja voimasta – mutta kun toivokin jättää, elämä on köyhistä köyhintä. Tulevaisuus on kuin maa ilman horisonttia, sumua ja näköalattomuutta.

Aivan samoin unelmatkin lakkaavat hengittämästä, jos raha valtaa sielun. Sinne ei mahdu enää unelmia, ei idealismia eikä utopioita. Rahan vallan tuntee siitä, että se pilkkaa tuollaisia asioita ja kutsuu niitä haihatteluksi tai taivaanrannanmaalailuksi, hörönlöröksi. Samalla yhteiskunta myy arvonsa ja vaihtaa ne kamasaksan kaupittelemiin helyihin: influenssereiden paputahnamainoksiin, tosi-tv:n ihmedieetteihin ja ostosparatiisin shoppailulauantaihin.

Unelmilla ja onnella on vielä yksi omituinen ominaisuus. Ihminen on vertaileva eläin. Aivan kuten lapsi on aluksi iloinen puisesta lelustaan, mutta kun hän näkee toverillaan muovisen ja kirkkaan, hänen onnensa haihtuu. Hän alkaa havitella toisen onnea ja toisenlaisia unelmia, niitä, joita kaikki haluavat.

Jos aina vain hamuaa sitä, mitä toisillakin on, elämä lakkaa lopulta tuntumasta omalta. Päivät katoavat muistijälkeä jättämättä ajan virtaan.

En voikaan olla miettimättä sitä, miten paljon yhteiskunta – tai laajemmin ottaen tämä kulttuuri – suo ihmisille tilaa tavoitella omia unelmia ja onnenhetkiä.

Huono-osaisena nuo asiat ovat vaikeasti saavutettavia, mutta niin myös sellaisena hyväosaisena, jonka elämä tuntuu olevan yksityiskohtiaan myöten jonkin suuremman voiman hallinnoima. Joko rahan tyrannian tai ylihuolehtivan vanhemman kaltaisen yhteiskunnan, jossa syyntakeisen aikuisen oikeudet ja vastuut ovat epätasapainossa. Molemmissa tapauksissa yksilön kehitys taantuu.

Mietin usein myös sitä, millainen olisi paras mahdollinen yhteiskunta.

Sellaisia näet miettivät kaltaiseni taivaanrannanmaalarit.