Rakastun Uuden-Seelannin Eteläsaaren luontoon jo ennen kuin lentokone ehtii laskeutua Queenstownin kentälle. Kone liitää vehreänä kumpuilevan vuorisolan yllä kohti Wakatipujärven rantamia. Maaginen maisema imaisee mukaansa ja kutsuu seikkailuun.

Queenstownin keskusta on vain muutaman korttelin kokoinen, mutta se pursuaa ravintoloita ja baareja sekä myyntipisteitä, joissa matkailijoille tarjotaan adrenaliinia nostattavia extremeretkiä. Tänne tullaan hyppäämään benjiä, riippuliitämään, pikaveneilemään ja lentämään helikopterilla tai pienkoneella henkeäsalpaavissa kanjonimaisemissa.

Kaupungin pikkuliikkeissä myydään urheiluvaatteita, turkiksia, lampaanvillatuotteita sekä opaali- ja jadekoruja. Sataman viikonloppumarkkinoilla valikoima on vielä monipuolisempi ja hinnat edullisempia.

Taidekäsityökauppiaiden joukosta erottuu harmaatukkainen tatuoitu mies, joka myy kirjoja moottoripyöränsä äärellä.

”Olen todiste siitä, että ihmeitä tapahtuu”, Tuhoe Isaaciksi esittäytyvä mies sanoo ja ojentaa elämäkertaansa.

Kirja kertoo syrjäytyneen maorimiehen ajautumisesta raa’an rikollisjengin pomoksi ja tämän vuosia jatkuneesta vankilakierteestä, joka loppui uskon tuomaan elämänmuutokseen.

Miehessä on jotain kiehtovaa mutta samalla hiukan pelottavaa – mystistä karismaa kuten monissa maorimiehissä.

Pohjoissaarelta kotoisin oleva Isaac viihtyy Queenstownissa.

”Täällä on aivan erityiset energiat, joiden keskellä on hyvä elää. Kun lähdet ajamaan vuorten yli, tiedät mitä tarkoitan”, Isaac sanoo ja iskee silmää.

Aluksi jännitän autolla ajamista, mutta totun vasemmanpuoleiseen liikenteeseen yllättävän nopeasti. Pian selviää, että maorimies oli oikeassa. Parinkymmenen kilometrin matka vuorten yli Arrowtowniin on henkeäsalpaava.

Kirkkaansininen taivas, sinertävät vuoret ja niiden rinteillä lipuvat pitkulaiset poutapilvet tuovat mieleen Suomen lipun.

Keväällä ja alkukesällä vuorenrinteet peittyvät keltaisena ja oranssina hehkuvaan kukkamereen tai vahvana tuoksuvan villitimjamin liilansävyiseen kukkapeittoon.

Eteläsaaren maanteillä huomaa selvästi, että maan vajaasta viidestä miljoonasta asukkaasta valtaosa elää Pohjoissaarella. Taajamia on vähän, ja niiden ulkopuolella näkee harvoin taloja. Lammaslaumat ja lehmät laiduntavat vuorten rajaamilla niityillä.

Ajaminen vuoristoteillä on hidasta, ja vielä hitaammaksi eteneminen käy, kun en malta olla pysähtymättä kuvaamaan jokaisessa mahdollisessa pysähdyspaikassa.

Arrowtownin pikkukaupunki on suloinen kuin vanhanajan karkki. Pääkatua reunustavien, yli satavuotiaiden talojen julkisivut tarjoavat aikamatkan 1800-luvulla koetun kultakuumeen kiihkeisiin vuosiin. Jos katukuvasta poistaisi autot ja ihmiset kännyköineen, täällä voisi kuvata Uuden-Seelannin historiaan sijoittuvan elokuvan.

Kaupungin historiaa esittelevä pikkumuseo on valittu maan parhaaksi. Vastaavanlaisia näyttelyitä näkee monissa pikkukylissä. Niiden vanhat valokuvat ja talonpoikaisesineet kertovat Euroopasta tulleiden siirtolaisten vaiheista.

Monessa museossa päivystää herttainen eläkeläisrouva, jolta kuulee hyviä matkavinkkejä ja herkullisia paikallisjuoruja, jos malttaa pysähtyä juttelemaan.

Pikkukaupunkien jälkeen haluan suunnata Eteläsaaren vaikuttavimmaksi sanottuun luontokohteeseen, Milford Soundin vuonolle.

Vuonomaisemiin tehdään Queenstownista ohjattuja retkiä niin bussilla kuin lentäen, mutta eniten retkestä ja reitin varren näkymistä saa irti, kun ajaa perille autolla.

Löydän majapaikan Te Anaun kaupungista, jossa majoittuminen on huomattavasti edullisempaa kuin Milford Soundin muutamassa hintavassa hotellissa.

Kun lähden Te Anausta auringon noustessa kohti Milford Soundia, ehdin vielä illaksi takaisin.

Vuono avautuu parhaiten parin tunnin risteilyllä. Valitsen Nature Cruisen risteilyn, jolla keskitytään eläinten katseluun. Alus poikkeaa muun muassa vapaana kelluvaan, vedenalaiseen observatorioon. Sen ikkunoista tarkkailen pinnanalaista elämää: kaloja ja vesikasveja.

Ihailen vuonon rantakivillä lekottelevia pulleita hylkeitä ja reippaasti taapertavia vuonopingviinejä. Pysäyttävin näky ovat putoukset, joista ryöppyävä vesi on niin puhdasta, että sitä voi juoda.

Te Anaun ja Milford Soundin välisellä tieosuudella on useita sykähdyttäviä luontokohteita. Pienillä Mirror Lakes -järvillä vuoret heijastuvat veteen kuin kuvastimessa. Harvinaisia kea-papukaijoja asuu vain Eteläsaarella. Uteliaat ja rohkeat veijarit pyrkivät autoon näpistämään tavaroita.

Unohtumattoman elämyksenkoen kiiltomatoluolassa Te Anaussa. Nousen veneeseen, jota opas liikuttaa pilkkopimeässä luolassa vaijerista vetämällä. Luolan katossa sadat ja tuhannet kiiltomadot hehkuvat kuin pikkuruiset ledlamput.

Kierroksen jälkeen pysähdymme luontokeskuksessa. Onkin parempi, että tutustumme kiiltomatojen kovin matomaiseen anatomiaan vasta luolavierailun jälkeen.

Luolassa kuvaaminen on kielletty eläinten hyvinvoinnin vuoksi, mutta kaikkialla muualla Eteläsaarella eläimiä, etenkin lintuja, pääsee kuvaamaan yllättävän läheltä.

Saaren itärannikolla sijaitsevaa Dunedinia pidetään lintukuvaajien mekkana. Ajelen niemimaan suistoalueen pikkuteitä laskuveden aikaan, jolloin kymmenet värikkäät siivekkäät saavat esille minussa uinuvan intohimoisen lintubongarin.

Niemenkärjessä on kuningasalbatrossien pesimäalue ja luontokeskus. Nousen risteilylaivan kyytiin ja tunnen kiitollisuutta: aivan kuin albatrossit, merileijonat ja hylkeet olisivat vain odottaneet veneen saapumista ja kameraani.

Uuden-Seelannin Eteläsaaren kiistaton ylpeys ovat viinit. Täällä sijaitsee maailman eteläisin viinialue, Keski-Otago, joka on aivan Queenstownin kupeessa. Gibbstonin tiloilla voi maistella kymmeniä erilaisia Pinot Noir -variaatioita, joista osa on voittanut merkittäviä palkintoja. Jotkut tiloista hyvittävät maistelumaksun viiniostoksen hinnassa.

Persoonallisimman viinikierroksen ja perusteellisen johdatuksen viininviljelyn saloihin saan Marlboroughin viinialueella Eteläsaaren pohjoisosassa.

Satu Lappalainen tuottaa Blenheimissa puolisonsa John Kennardin kanssa Suomessakin myynnissä olevia Vicarage Lane -viinejä.

”Tulimme tänne mieheni kotimaahan aluksi kuin kesätöihin. Emme tienneet viininteosta mitään, ennen kuin päädyimme viininvalmistajiksi”, Satu Lappalainen kertoo maistattaessaan viinejä kotinsa keittiössä.

Suomalainen sisu ja sopivat viiniköynnökset kantoivat hedelmää. Tilan Canterbury Pinot Noir -punaviinistä löydän oman paikallisen suosikkini. ●

Juttu on julkaistu Eevassa 11/2019. Nettiversiota on muokattu.