Hyytävän kylmä keväinen yö vuonna 1997 oli ensimmäinen kerta, kun kouvolalainen Lauri Mantere, tuolloin 44-vuotias, kohtasi Suomen kansalliseläimen.

– Näin unta, että olin Ruotsin-risteilyllä ja makasin punkassa laivan keinuessa voimakkaasti puolelta toiselle. Yhtäkkiä heräsin ja muistin, missä todellisuudessa olin. Makasin makuupussin sisällä piilokojun lattialla, ja koko koju keinui puolelta toiselle. Nousin varovasti istumaan ja kurkistin naamioverkon läpi ulos. Silloin näin, että karhu oli ryöminyt puoliksi piilokojun alle ja yritti vetää sieltä jotakin itselleen.

Vielä tuolloin Mantereella ei ollut syvää tuntemusta karhun käyttäytymisestä. Kun piilokoju keinui pimeyden keskellä puolelta toisella, pelko hiipi selkäpiitä pitkin.

– Herätys oli sokeeraava. Aluksi odotin paikallani, mitä vieras päättää tehdä. Lopulta karhu sai napattua piilokojun alta sen, mitä se oli etsinyt. Kaverini, joka omisti kojun, oli unohtanut sen alle pussillisen hirvenlihaa. Kun karhu nosti päätään lihapussi suussaan ja haistoi naamioverkon läpi minut, se pelästyi pahemman kerran ja pötki pakoon. Kyllä siinä meni minultakin kalsarit vaihtoon, Mantere naurahtaa.

Mantere muistelee yli kahden vuosikymmenen takaista kohtaamista jälkiviisaan maltillisesti.

– Karhun lähdettyä en nukkunut koko yönä enää silmänräpäystäkään. Muistan, miten noina aikoina pelkäsin, että metsässä kävellessäni törmäisin karhuun ennen kuin ehtisin piilokojuun. Pelko katosi ajan mittaan, kun opin, miten karhu käyttäytyy ja miten se kokee meidät. Nykyään sitä toivoo, että näkisi karhun muutenkin kuin piilokojusta.

Suomessa karhu pelkää ihmistä ja pyrkii kiertämään meidät kaukaa. Johtuu pitkästä metsästyskulttuurista, että metsän kuninkaaseen törmää luonnossa hyvin harvoin. Poikkeustapauksissa karhu ei ole havainnut ihmistä ajoissa paetakseen paikalta.

– Vaikka nykyään en pelkää karhua, kunnioitan sitä. Se on älykäs eläin, joka ei halua meille mitään pahaa, mutta ei sen kanssa pidä ruveta leikkimään. Vuosien saatossa olen törmännyt ruokintapaikan läheisyydessä karhuun useamman kerran, ja kyllä siinä pulssi nousee. Joka kerta olen jutellut karhulle ja ottanut muutaman askeleen taaksepäin osoittaakseni, että se saa mennä ensin. Joka kerta karhu on paennut paikalta.

Kun Lauri Mantere aloitti suurpetojen kuvaamisen 1990-luvulla, oli kaupallinen luontokuvaaminen vasta alkutekijöissä ja harvojen puuhaa. Onnistuakseen piti nähdä vaivaa. Yhden suurpetokuvan saamiseksi piti usein kykkiä päiväkaupalla piilokojussa. Ensimmäiset vuodet Mantere kävi kuvaamassa karhuja, susia ja ahmoja kaverinsa ylläpitämällä salaisella paikalla, jossa raha ei vaihtanut omistajaa.

– Kaikki oli tuolloin vielä kovin alkeellista, kojut heikkotekoisia ja ahtaita ja karhut arkoja. Lukemattomina öinä en nähnyt mitään. Usein kävi niin, että eläin saapui ruokintapaikalle vasta, kun oli pilkkopimeää. Jokainen kohtaaminen oli harvinainen ja merkityksellinen, Mantere sanoo.

Mantereen mukaan nykyinen itärajan petomatkailu on valokuvaajan kannalta ongelmallista. Toiminnasta on kaupallisuuden vuoksi kadonnut mystiikka, kun tuhannet ihmiset kuvaavat samoja eläinyksilöitä illasta toiseen. Ainutkertaisten valokuvien saaminen on äärimmäisen vaikeaa, kun karhusta on tullut matkailutuote.

Toisaalta petomatkailu tuo syrjäseuduille merkittäviä tuloja ja työllistää ihmisiä. Suurpedot houkuttelevat vuosittain tuhansia ihmisiä eri puolilta maailmaa muun muassa Kuhmoon. Siellä toimii useita yrittäjiä alihankkijoineen.

Luontokuvaaja on oppinut, että suurpetojen kohdalla eläintieteelliset seikat ovat usein ne, jotka tuppaavat jäämään ihmisten välisissä keskusteluissa mielikuvien ja myyttien tai rahanteon varjoon.

– Suurin osa ihmisistä puhuu suurpedoista omien intressiensä kautta, oli kyseessä kaatolupa tai raha. Tässä mielessä valokuvaus on erinomainen väline tarkkailla luontoa villieläinten näkökulmasta.

Onko suurpetojen käyttäytyminen muuttunut vuosikymmenten aikana, kun niiden kaupallisesta ruokinnasta on kehittynyt merkittävä bisnes?

– Tietyt karhut, jotka ovat pienestä pitäen käyneet ruokinnalla, ovat tottuneet ihmisten läsnäoloon piilokojujen läheisyydessä, ja ne ovat melko pelottomia. Siksi karhun kuvaamisesta on tullut helppoa ja arkista. Ruokintapaikkojen ulkopuolella ne yhä väistävät ihmistä.

Luonnonvarakeskus Luken muutaman vuoden takaiset tutkimukset vahvistavat Mantereen väitteet. Tutkimuksessa säännöllisesti kaupallisella ruokintapaikalla käyvät karhut eivät pelänneet piilokojuissa olevia ihmisiä.

Ruokintapaikan ulkopuolella karhut kiersivät ihmiset ja asumukset kaukaa.

Älykkäänä eläimenä karhu osaa tehdä eron ruokintapaikan ja muiden tilanteiden välillä. Ne nuoret karhut, jotka eivät tajua paeta ihmistä, jäävät syksyn metsästyskauden alettua saaliiksi.

– Itse en ole koskaan nähnyt karhua muualla kuin ruokintapaikalla, vaikka olen vuosikymmenien ajan liikkunut itärajalla, Suomen parhailla suurpetoapa­jilla.

Manteretta harmittavat väitteet siitä, että karhut ja muut suurpedot nykyään hakeutuisivat tarkoituksella takapihojen tuntumaan. Hänen mukaansa tapauksissa on usein taustalla se, että suurpetoja on houkuteltu ihmisen läheisyyteen.

– Vuosien saatossa Kuhmon alueelta on löytynyt lukuisia laittomia ruokintapaikkoja. Osa niistä on ollut lähellä haja-asutusta. Se hämärtää monien käsitystä todellisuudesta. Jotkut ihmiset käyttävät kaikkia mahdollisia vippaskonsteja, jotta he saisivat lisää laillisia karhun ja muiden suurpetojen kaatolupia. Petoviha elää edelleen syvällä, Mantere pohtii.

Mantereen mukaan vuosien varrella on silti menty parempaan suuntaan.

– Ihmisen ja suurpetojen rinnakkaiselo on aina ollut haastavaa, mutta kun on huomattu, että suurpedot hyödyttävät elävinä ihmistä enemmän kuin ammuttuina ja etteivät karhut ja sudet ole mitään ihmisiä vaanivia petoja, on menty hiljalleen parempaan suuntaan. Tietynlaista ristivetoa tämä on.

Mikä saa yli kolme vuosikymmentä Suomen luontoa kuvanneen Mantereen vuodesta toiseen innostumaan piilokojussa kykkimisestä?

– Tässä hommassa ei ole koskaan valmis – ei kuvien eikä tiedon suhteen. Vaikka olen nähnyt karhun satoja kertoja, edelleen kohtaaminen on aina upeaa. Varsinkin keväällä karhun herättyä talviunilta on ensikohtaaminen aina sykähdyttävä hetki. Kukin otso on omanlaisensa yksilö, jolta voi oppia uutta.

Mantere jäi eläkkeelle viisi vuotta sitten. Sen jälkeen elämä on pyörinyt luontokuvauksen ympärillä.

– Internet on täynnä tuhansia samanlaisia kuvia samoista karhuista. Ei se minua haittaa. Pitää yrittää itsekin uusiutua ja etsiä uudenlaisia kuvallisia keinoja tulkita karhun ja muiden suurpetojen elämää.

Suurpetoja kuvatessa Mantere on ottanut käyttöön kauko-ohjattavia kameroita ja kehitellyt kuvaustilanteita, joista karhun elämä hahmottuisi uusista näkökulmista.

– Pari vuotta sitten, kun muut menivät illaksi piilokojuihin odottamaan suolle ilmestyviä karhuja, parkkeerasin autoni metsäautotien laitaan ja piilouduin autoon, Mantere kertoo.

Kun otso parin tunnin odottelun jälkeen saapui ruokintapaikalle, se ylitti hiekkatien, ja Mantere kuvasi sen auton sivupeilin kautta.

– Kuva ei ole perinteisessä mielessä luonnonkaunis, mutta mielestäni se kuvastaa ihmisen luomaa todellisuutta, jonka keskellä karhut nykyään elävät.

Vaikka Mantere on viettänyt piilokojussa tuhansia tunteja, jäljellä on edelleen yksi suurpeto, jonka elämään hän ei ole päässyt tarkemmin tutustumaan.

Kuvausharrastuksen alkuajoista asti Mantereella on ollut haaveenaan päästä kuvaamaan ilves, jonka näkeminen edes vilaukselta on tunnetusti vaikeaa.

Karhu, ahma ja susi syövät myös muiden tappamia haaskoja, minkä takia niitä on mahdollista houkutella näkyviin ruokinnan avulla.

Vuosien saatossa Mantere on päässyt kuvaamaan piilokojusta lukemattomia karhuja ja ahmoja sekä muutaman suden.

Ilves on maamme neljästä suurpedosta ainut, joka ei tule haaskalle, ellei se ole sen itsensä tappama.

– Pari vuotta sitten kaverini antoi minulle syntymäpäivälahjaksi röllipuvun (maastokuvioinen naamiopuku). Arvelin, että sen avulla voisin yrittää päästä vierailemaan ilveksen maailmaan, jos vain kärsivällisyys riittäisi.

Mantere teki pitkään taustatyötä löytääkseen otollisen paikan. Lopulta sellainen löytyi Uudeltamaalta: peltoympäristö, jossa kauriit käyvät säännöllisesti ruokailemassa.

Menneenä kesänä Mantere vietti lukemattomia kesäiltoja hiostavassa puvussaan heinikon suojissa tarkkaillen ja kuvaten pellon laidalla liikkuvia kauriita ja hirviä.

Lopulta unelma toteutui.

– Yhtäkkiä parinkymmenen yksilön kaurislauma jähmettyi paikoilleen ja alkoi pitää ääntä, Mantere muistelee.

Kyseessä oli varoitusääni.

– Pusikosta ei kuulunut pihaustakaan, mutta käänsin katseeni varovasti suuntaan, jonne kauriit tuijottivat. Silloin sydän nousi kurkkuun. Ilves katsoi minua suoraan silmiin, sen oli täytynyt huomata minut. Nostin kameran varovasti ja ehdin ottaa muutaman kuvan ennen kuin se katosi pusikkoon.

Unohtumaton hetki, luomukuva, Mantere hehkuttaa, mutta toteaa heti perään, ettei itse kuva ole hänen mielestään kummoinen. Vain hyvä alku. Aiemmin kuvaaja on nähnyt ilveksen vain kerran vilaukselta, ja tuolloin se katosi näkyvistä ennen kuin hän ehti tarttua kameraansa.

Viime vuosina Mantere on pitänyt luontoilloissa kuvaesityksiä. Häntä on ilahduttanut ihmisten palava kiinnostus ymmärtää, miten luonto toimii.

– Yksi luontokuva näyttää suurpedon elämästä vain osan. On kuin palapelin kokoamista, kun rupeaa kasaamaan tuhansista kuvista esitystä, joka kertoo esimerkiksi karhun tai suden tarinan.

Mantere jaksaa edelleen, 66-vuotiaana, innostua uusista projekteista.

– Ilveksen kuvaamisessa riittää haastetta loppuelämäksi. Ehkä tässä on samanlaista uuden alun fiilistä kuin reilut parikymmentä vuotta sitten ensikohtaamisessa karhun kanssa.