Ilves eli euraasianilves (Lynx lynx) on maamme ainoa villinä elävä kissaeläin. Se on pituudeltaan noin 80–130 senttimetriä, ja Suomessa elävien urosten keskimääräinen paino on 18 kiloa, naaraiden 14 kiloa.

Tyypillisiä tuntomerkkejä ovat tupsut  korvien päissä, lyhyt mustapäinen häntä ja tummat täplät tai juovat ruskean tai harmaan kirjavalla turkilla. Jokaisen ilveksen turkin kuviointi on yksilöllinen, aivan kuin ihmisen sormenjäljet.

Ilves käyttää sen korvien asentoa ja ilmeitä korostavia korvatupsuja äänettömään viestimiseen lajitovereidensa kanssa. Lajitovereiden välisessä kommunikaatiossa auttavat myös pimeässä “loistavat” valkoiset läikät korvalehden takapuolella.

Tutkijat ovat päätelleet, että kissapeto käyttää korvatupsuja myös saalistaessa. Se voi aistia niiden avulla muutoksia tuulensuunnassa ja siten mukauttaa liikkeitään, ettei saalis huomaa sitä.

Ilveksellä on tarkka näkö. Silmien rakenteen sekä sauvasolujen suuren määrän ansiosta se näkee tarkasti myös hämärässä. Kissapeto liikkuu ja saalistaakin pääasiallisesti hämärässä ja yöaikaan. Saalistaessa näkö on ilveksen tärkein aisti. Sillä ovat tosin apuna myös tarkka kuulo ja äärimmäisen herkkä hajuaisti.

Tupsukorva hiipii matalana ja pyrkii yllättämään saaliinsa muutamalla loikalla lähietäisyydeltä. Jos saalis ei jää heti hampaisiin, voi tupsukorva ajaa sitä takaa hetken. Se ei kuitenkaan pysty ylläpitämään vauhtia kauan, vaan luottaa räjähtäviin yllätyshyökkäyksiin.

Ilveksen pääasiallista ravintoa ovat jänikset (etelämpänä rusakot), valkohäntäkauriit ja metsäkauriit. Myös kanalinnut ja pikkujyrsijät kuuluvat sen ruokavalioon.

Evolutiivisesti tarkasteltuna ilves on täydellisyyteen hioutunut kissapeto. Suurpetotutkija Katja Holmala kiteyttää ilveksen syvimmän olemuksen: ”Kissaeläimen koko keho on kehittynyt täydellisesti tarkoitukseensa: turkin kuviointi kätkee sen saaliin silmiltä, huipputarkat aistit mahdollistavat kätkeytyvän saaliin huomaamisen, luuranko soveltuu hiipimiseen, leuat ja tassut ovat omiaan pyydystämiseen, hampaat ja kynnet ovat kehittyneet tappamiseen ja kieli ja hampaat soveltuvat saaliin käsittelyyn ja syömiseen.”

Radioseurantatutkimusten mukaan aikuisen ilveksen elinpiiri on Suomessa noin 130–1200 neliökilometriä. Urosten elinpiiri on yleensä suurempi. Samalla alueella on vain yksi sukukypsä valtauros, jonka elinpiirillä voi elää useampia naaraita.

Ilves on yksineläjä, mutta se elää sosiaalisessa kanssakäymisessä lajitovereidensa kanssa. Tupsukorva kommunikoi hajumerkkien kautta, joita se jättää päivittäin elinympäristöönsä. Tarkka hajuaisti on keskeisessä osassa ilveksen sosiaalisessa elämässä. Hajuviestien kautta ne tietävät, kuka lähistöllä on liikkunut ja millä asialla. Se on varovainen lähestymistapa, eivätkä ne välttämättä koskaan kohtaan toisiaan.

Tutkimusten mukaan kahden uroksen väliset reviiritaistot ovat harvinaisia. Konfliktit vältetään hajumerkkiviestien kautta. Tosin kiimakauden aikana valtaurokset saattavat joskus taistella asemastaan.

Kevättalvella kiimakauden alettua naaras jättää ympäristöön runsaasti virtsamerkkejä, joista uros tulkitsee naaraan kiiman etenemistä. Urossulho saattaa vartioida naarasta jopa parin kuukauden ajan. Se riippuu siitä, minkä verran uroksen alueella on naaraita. Jos sillä on monta elinpiirillään, joutuu uros todennäköisesti keskittymään yhden tai kahden vartiointiin. 

Emo huolehtii pennuista yksin, kunnes niiden on aika lähteä omille teilleen noin 11 kuukauden ikäisinä.

Luonnonvarakeskuksen eli Luken kesäkuussa 2018 toteuttaman kanta-arvion mukaan maamme metsissä elää noin 1890-1950 tupsukorvaa. Ilveksen kanta romahti hienoisesti viime kevään laskuissa johtuen kovasta metsästyspaineesta ja lisääntyvien naaraiden osuudesta metsästyssaaliina.

Nykykannan tiheys vaihtelee alueellisesti. Suomen kokonaiskuvaa tarkastellen kanta on pienentynyt viimeiset neljä vuotta korkeiden pyyntilupamäärien takia.

Ilves on ajan saatossa sopeutunut elämään ihmisen muokkaamassa ympäristössä: talousmetsien, peltojen, soiden, ja haja-asutusten muodostamissa kokonaisuuksissa. Silti maamme ainoa luonnonvarainen kissapeto viihtyy parhaiten metsäisissä ja suojaisissa ympäristöissä, kaukana ihmisen vaikutuspiiristä.

Juttua varten on haastateltu Luonnonvarakeskus Luken tutkija Annika Herreroa sekä käytetty tausta­materiaalina Luken tutkija Katja Holmalan teosta Ilves.

Päivitetty 21.10.2020 – Ilmestynyt 10.10.2019