Olen karhujen perässä Itä-Kuhmossa. Kirkkaassa kesäillassa aistii luonnon rauhattomuuden. Käki kukkuu suon laidalla taukoamatta, aivan kuin sillä olisi jäänyt levy päälle. Tuhansien metsälintujen laulu sekoittuu kauniiksi mutta kaoottiseksi sinfoniaksi. Peippo, metsäkirvinen, pajulintu, laulurastas ja leppälintu säestävät toinen toisiaan, kukin omaan itsepintaiseen rytmiinsä. Koiraslinnut käskevät lajitovereitaan pysymään kaukana niiden pesäreviiriltä. Kainuun kesä on lyhyt, ja vanhempien on tehtävä väsymättä töitä ruokkiakseen poikasiaan.

Tunnit kuluvat. Seuraan suon elämää Itä-Kuhmon rajavyöhykkeellä pienestä piilokojusta. Puiset seinät erottavat minut ympäröivästä luonnosta. Katselen kapeasta ikkunasta, kuinka telkkäemo opastaa poikasiaan suolammessa hankkimaan ruokaa rantaheinikosta. Emo seuraa tarkkaavaisena pienten untuvikkojen napsiessa vedestä hyönteisiä ja niiden toukkia.

Läheisten kelopuiden oksilla korpit ja lokit kyttäävät. Kun yksi lokeista lähtee lentoon ja liitelee lammen yli, emo kujauttaa varoitusäänen ja poikaset pulahtavat sukellukseen. Palattuaan pintaan poikue ui takaisin emon luokse tiiviiksi rykelmäksi. Lasken telkkäemolla olevan kymmenen poikasta huolehdittavanaan. Todennäköisesti vain muutama niistä selviää syksyn muuttomatkalle.

Auringon laskiessa tornimaisten petäjien ylle metsän siimeksestä ilmestyy tuttu karhunaaras. Sen turkki on väritykseltään vaalean- ja tummanruskean sekoitus. Karhu astelee korpilammen rantaa pitkin. Telkkäemo pelästyy ja syöksyy poikastensa kanssa heinikosta veteen turvaan. 

Pääsin seuraamaan ja kuvaamaan samaa naaraskarhua useana yönä viime syksyn ruskan aikana. Tuolloin sillä oli kolme pentua. Karhuperhe pääsi valtakunnallisiin otsikoihin, sillä kahden pennun turkki oli valkoinen, mikä on hyvin harvinaista.

Nyt naaraskarhu on yksin, ja se vaikuttaa levottomalta, pelokkaaltakin. Se tähyilee nappimaisilla silmillään taukoamatta pitkin suota, heristelee korviaan ja lopulta kiihdyttää askeliaan kuin olisi aistinut vaaran lähestyvän. Se katoaa puiden suojaan yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Tähystän piilokojun ikkunasta eri suuntiin, kunnes näen laihojen puiden takana syyn naaraskarhun pakenemiseen.

Suuri uroskarhu astelee levein askelin lammen rantaan. Se astuu männyntaimien yli katkaisten niistä pari kahtia, merkiksi alueen muille uroksille. Kontion suupielestä valuu kuolaa.

Se on edelleen parittelutuulella, naaraskarhun tuoksu on ilmeisesti houkutellut sen paikalle. Se nuuskii lammen rantaa vimmatusti ja lähtee seuraamaan naarasta.

Loppuyön aikana kummastakaan ei näy enää vilaustakaan.

Aamulla palaan eräkeskukselle. Aamupalan aikana juttelen karhujen ruokintapaikkaa suolla pyörittävän kuhmolaisen Ari Sääsken kanssa. Hän tuntee alueen tietyt otsoyksilöt usean vuoden ajalta.

Kun näytän Arille kuvia edellisyönä näkemästäni naaraskarhusta, hän toteaa rauhallisesti:

– Tatjanahan se siinä on. Se ilmestyi ruokintapaikalle ilman pentuja toukokuun puolivälissä, kun karhujen kiima-aika oli jo alkanut.

Palaamme keskustelussa viime syksyyn, jolloin Tatjanalla oli kolme pentua. Kerron Arille, että havaintojeni mukaan karhun otteet emona olivat tuolloin itsevarmat. Se on suurehko naaraskarhu, jolla on todennäköisesti kokemusta useasta pentueesta.

– Tutkimuksissa on ilmennyt, että naaraiden välillä on suuriakin eroja. Toisilla on äitirooli geeneissä vahvana, ja ne tietävät pärjäävänsä pentujen kanssa. Sellaisten naaraskarhujen pentujen kuolleisuus on hyvin pientä.

Ari arvelee, että Tatjana on viime viikkojen aikana paritellut usean alueella liikkuvan mahtiuroksen kanssa. Nyt sen parittelukausi on päättynyt, minkä vuoksi se ei enää ollut kiinnostunut uroksen seurasta viime yönä.

Naaraiden moniavioisuuden tarkoitus on taata pennuille mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään luonnon armoilla. Kun usean eri uroksen siittiöt kilpailevat keskenään, vain parhaat hedelmöittävät. Teoriassa on mahdollista, että jos karhuemolla on kolme pentua, niillä on kaikilla eri isät.

On myös olemassa toinen syy siihen, että naaraat riiaavat useamman sulhon kanssa. Uroskarhut palaavat usein keväällä samoille alueille, joilla paikkauskolliset naaraat liikkuvat. Jokainen sukukypsä uros on pentujensa kanssa liikkuvalle naaraalle uhka.

Kuten monet muutkin eläinlajit leijonasta tiikeriin ja jääkarhuun, ruskeakarhu-uroksetkin usein tappavat vieraan lajitoverin pennut saadakseen naaraan uudelleen kiimaan.

Siten kilpailevan uroksen geenien kulku katkaistaan omien tieltä. Karhu ei tee niin ilkeyttään, vaan toimii kuten luonto on sen ohjelmoinut.

Siksi naaraat hämäävät alueensa mahtavimpia uroksia hämärtämällä pentujensa isyyden. Tutuille kosiotantereille palaavat urokset tunnistavat naaraat, joiden kanssa ne ovat edelliskeväänä paritelleet. Näin naaraan pennuilla on paremmat selviytymismahdollisuudet, jos uros tunnistaa ne omikseen.

Ari Sääski perusti kaupallisen karhujen ruokintapaikan suon ympäristöön parikymmentä vuotta sitten. Vuosien saatossa hän on päässyt todistamaan muutaman kerran, miten pentujaan vieroittavat emot toimivat.

– Emot joutuvat usein olemaan todella aggressiivisia pentujaan kohtaan. Ne kun eivät haluaisi millään lähteä omille teilleen, vaikka emo kuinka käskee. Olen nähnyt, miten karhuemo miltei käy pentuihinsa kiinni ajaakseen ne tiehensä, Ari toteaa.

Luonto on armoton, ja kun naaraskarhun hormonit kutsuvat sitä jatkamaan sukuaan, on edellisen sukupolven mentävä omille teilleen.

Tatjanan vieroittamat, edellistalvena syntyneet pennut, joita kutsutaan erauspennuiksi, olivat alle puolitoistavuotiaita, kun niiden itsenäinen elämä keväällä alkoi. Missähän ne ovat tällä hetkellä?

– Tuttuni näki kolmikon liikkuvan yhdessä suon laidalla aiemmin toukokuun lopulla. Ne vaikuttivat sen verran pelokkailta, että pysyivät metsän puolella. Kenties ne uskaltautuvat ruokinnalle myöhemmin loppukesästä tai syksyllä, Ari Sääski pohtii.

Usein karhuemon vieroittamat sisarukset liikkuvat yhdessä ja saavat toisistaan turvaa. Naaraan vieroittamat pennut ovat edelleen vaarassa, jos aikuinen uroskarhu sattuu paikalle. Metsässä ne pääsevät kuitenkin kiipeämään puuhun turvaan, sillä suuret uroskarhut eivät kykene raskaan painonsa takia nousemaan korkean puun latvaan.

Lisäksi aikuisia uroksia sattuisi kiveksiin, jos ne yrittäisivät kiivetä kuusen tai männyn runkoa pitkin. Näin luonto on keksinyt keinon, jonka avulla uudet otsosukupolvet voivat selvitä hengissä.

– Emo on opettanut pennuille kaiken, jotta ne selviytyvät luonnossa omillaan. Silti erauspennuille on kova paikka joutua yhtäkkiä oman onnensa varaan. Silloin jotkut nuoret otsonalut eksyvät tietämättömyyttään ihmisasutusten lähelle, Ari kertoo.

Vietän päivän rajavyöhykkeen metsissä kävellen. Suuntaan yhä kauemmas Arin eräkeskuksesta kohti Venäjän rajaa. Ympäröivä maailma täyttyy linnunlaulusta. Jossakin palokärki rummuttaa kelopuun runkoa. Hirvi on pistänyt suuhunsa kymmeniä männyntaimia.

Välillä saavun suolle ja kierrän sen metsän reunaa pitkin. Täällä karhuilla ja muilla metsäluonnon alkuperäislajeilla on enemmän elintilaa kuin muualla Suomessa. Maamme viimeiset, Lapin ulkopuoliset luonnontilaisen kaltaiset erämaa-alueet löytyvät juuri Itä-Kuhmosta.

Tarkkailen ympäristöä koko ajan siinä toivossa, että löytäisin merkkejä alueen otsoista. Raapimisjälkiä puunrungossa, jätöksiä tai tassunjälkiä mudassa.

Kenties jossakin täällä salomaan uumenissa Tatjana ja keväisellä juttukeikalla näkemäni Urho-karhu uinuvat päivälevolla ja odottavat iltaa. Kenties jossakin näillä main Tatjanan vieroittamat pennut piileskelevät ja etsivät metsästä syötävää.

Nyky-Suomessa karhu elää suurimmassa osassa maata verrattain lähellä ihmistä. Selvitäkseen hengissä sen on täytynyt oppia pysymään piilossa ihmiseltä. Jos uutta elinympäristöä etsivä Tatjanan erauspentu suuntaa Kuhmon rajavyöhykkeeltä länteen, sen ei tarvitse kulkea kuin hetki, kun se on jo ihmisen reviirillä.

Metsä-Suomi on hoidettujen ja ojitettujen talousmetsien, mökkien, maatilojen, peltojen ja haja-asutusalueiden tilkku-täkki. Vaikka Suomi on pinta-alaltaan suuri ja väkiluvultaan pieni maa, ihminen vaikuttaa miltei kaikkialla.

Jos erauspentu suuntaisi näiltä salomailta pohjoiseen, olisi se pian poronhoitoalueella. Se alkaa Kainuun pohjoisosissa. Maamme pinta-alasta 36 prosenttia kuuluu poronhoidolle, minkä takia luonnonvaraisia eläinkantoja säädellään elinkeinon mukaisesti.

Se tarkoittaa sitä, että karhukanta pyritään pitämään mahdollisimman pienenä kaikkialla poronhoitoalueella, mukaan lukien Lappi. Siellä sijaitsevat maamme viimeiset laajat erämaa-alueet.

Tosin karhukanta ei luontaisestikaan levittäydy nopeasti uusille alueille, koska naaraat ovat usein paikkauskollisia.

Järjestelmällisen suojelun ansiosta kansalliseläimellämme menee nykyään melko hyvin. Suomen karhukanta on kasvanut viime vuodet tasaisesti. Luonnonvarakeskuksen (Luke) arvion mukaan karhuja on kaikkiaan 2 020–2 130 yksilöä ennen tämän syksyn metsästyskautta.

Tosin tänä vuonna karhukannan kasvu taittui. Luken arvion mukaan kanta pieneni viime vuodesta viisi prosenttia. Se johtuu siitä, että karhukannan kasvaessa myös jokasyksyiset metsästyskiintiöt ovat nousseet.

Päivä kääntyy illaksi. En ole nähnyt päivän aikana mitään erikoista, mutta silti jokainen hetki tuntuu merkitykselliseltä.

Minua ympäröi tiheäkasvuinen korpikuusikko. Siellä täällä vihreyden keskeltä nousee hopeanhohtoinen kelopuu täynnä tikan nakuttamia pesäkoloja. Paksun sammalpeitteen alla makaa lahoavia puita.

Hyräilen itsekseni ja otan välillä maasta kepukan, jolla kopautan puiden runkoja. Sillä tavalla ilmoitan tulostani alueen karhuille, jos joku niistä sattuisi olemaan lähistöllä päivälevolla.

Tosin karhun kuulo- ja hajuaistit ovat äärimmäisen herkät, joten ne havaitsisivat minut muutenkin jo kaukaa. Sen takia karhuihin ei törmää täälläkään, vaikka Kuhmon itärajan alueella on maamme suurin karhutihentymä.

Karhu pelkää ihmistä, se ei halua olla kanssamme missään tekemisissä. Ne harvat kerrat, kun ihminen on törmännyt karhuun, se ei ole jostakin syystä kuullut tai haistanut ihmistä ajoissa. Siksi metsässä yksin kulkevan on hyvä pitää ääntä tasaisin väliajoin.

Jos haluaisin nähdä yhden alueen karhuista, minun olisi suunnattava piilokojuun. Nyt minulle riittää, että saan astella kaikessa rauhassa karhujen mailla.

Tiedän, että salomaiden otsot, kuten Tatjana ja Urho, väistävät minua, jos satun lähestymään niitä. Toisaalta en voi olla varma, onko joku alueen kontioista jo nähnyt minut piilostaan ja tarkkaillut minua kannon takaa tai tiheäoksaisen kuusen suojista.

Täällä Kainuun korvessa on turvallista olla, kun voin kulkea samoja polkuja otson kanssa, silti aina monta askelta jäljessä.