Tuttu mies vaaleissa verkkareissa istuu Mestarin kievarin nurkkapöydässä Kemijärvellä, tervehtii ohikulkevia tuttujaan oikealta ja vasemmalta ja tilaa vielä toisen cokiksen.

Kari Väänäsen, 66, suurin kiire elämässä on vaihtunut eläkevuosiin. Viimekeväinen komisario Palmu Helsingin kaupunginteatterissa oli – näin hän uskoo – hänen viimeinen lavaroolinsa.

Polvet eivät enää kestä, jos selkäkään.

– Jalat menivät jo nuorena. Selkäydinkanavan ahtauma puristi hermot kasaan, tulee vääriä käskyjä. Kyllä minä kävelen, mutta ei se mitään raposta ole. Ura teatterinäyttelijänä taisi päättyä Palmuun. Vuonna 1977 valmistuin, yli 40 vuotta, Väänänen sanoo.

Selkää vihlaisi jo 12-vuotiaana, kun poika nosti asuntovaunua koukkuun.

– Vaiva eskaloitui, kun kuusikymppisenä lähdin salille apinan raivolla. On ollut vimmaa, että kun rupean kuntoilemaan, niin ei mitään rajaa, pää punaisena painaa menemään. Nyt käyn uimassa ja pidän peruskuntoa yllä.

Mutta johan tuota on tullutkin tehtyä.

– Mukana 114 elokuvassa ja varmaan saman verran teatterityötä. Ei viitsi enää. Nyt rakastan istua meidän rantaterassilla kesät talvet ja vain olla. Silloin tällöin polttelee vähän sikaria ja ottaa pari hömpsyä kossua.

Vuodet ovat tasoittaneet särmiä.

Väänänen myöntää olleensa äkäinen, jopa pelottava nuori mies, mutta vuodet ovat auttaneet ymmärtämään, miksi.

Väänänen syntyi Ivalossa, jossa isä oli rajavänrikkinä, mutta vatsakalvontulehdus toi hänet jo vuoden ikäisenä sieltä pois.

Vanhempien erottua lapset hajautettiin, ”ajettiin sirpaleiksi perheitä ja sisarussuhteita”. Kari päätyi mummin hoiviin Kemijärvelle – viihtyi toki, mutta jotakin murtui.

Väänäsestä tuli koulukiusaaja, mutta vastapainoksi myös kiusattu.

– Molemmat puolet on koettu ja kumpikin huonoksi havaittu. Pitäisi tajuta, että kiusattava kärsii, mutta se kiusaaja se elämässä heikoilla on. Pahimmassa tapauksessa siitä tulee psykopaatti tai narsisti, joka vain jatkaa, ja aina syy on muissa.

Myöhemmin isä hankki Inarista mökin, jossa opetti poikansa erälle, nukkumaan kammissa pakkasella – makuupussit olivat vain ”yhteen neulottuja viltinroiskeita”.

– Olen tehnyt puolitoistametriseen hankeen tunturissa tulet, jolla saa kahvin ja ruoan tehtyä, ja osaan tehdä rakotulet. Metsä ei ole outo paikka.

Kaupunkiin sekään ei silti valmistanut.

Teatteripaarma iski lyseoaikoina, kun Väänänen Kuopion yhteisteatterin harjoituksissa näki, miten Mikko Viherjuuri tukkijätkänä iski keksin pystyyn ja sanoi, että sori, meni huonosti, otan uusiksi.

– Voiko noin tehdä, herrajumala, tämähän on leikkiä! Se kolahti niin lujaa, etten nukkunut kahteen yöhön. Kun Tuppuraisen Allu, samassa uimaseurassa, sanoi pyrkivänsä yhteisteatterin nuorisolinjalle, tartuin lahkeeseen, että et mene sinne ilman minua. Alitajuisesti tiesin, että tämä on se juttu.

Tie johti suuren maailman tivoliin, jossa elämä oli railakasta.

– 1980-luvusta muistan, että semmoinen vuosikymmen oli, mutta en osaa hahmottaa, mitä silloin tapahtui.

Helsingissä Väänänen vaipui sykkyrään: ei minusta ole mihinkään, ihan väärä ammatti. Opettaja Ismo Kalliokin tunnusti jälkeenpäin todenneensa, kun näki miehen ensimmäisen kerran tunnilla, että tuosta ei tule koskaan mitään.

Tuli silti – äkäinen, nuori mies.

– Olin niin pelokas ja ahdistunut. Oma riittämättömyys johtui sieltä lapsuudesta, kun eheys katosi. Pelkäsin elämää ja itseäni, kun en tiennyt, mikä minua vaivasi. Kaksikymmentä vuotta kävin sitä läpi. Neljäkymmentävuotiaana rupesin yhtäkkiä nauramaan ja katsoin peiliä, että onpas siinä totinen kaveri. Itselleen nauraminen on terveellistä ja välttämätöntä, muuten ei tule mitään.

Väänänen on pohtinut pelkojen syntyä ja peloista luopumista. Eniten pelottaa riittämättömyys ja hylätyksi tuleminen.

– Löysin oman pelon kaupunkini ja kuljin sen läpi. Kävin pelkojen kimppuun ja raivosin, että saatana, minua ette enää kiusaa. Ihan kuin ne olisi fyysisiä olentoja. Ei ne koskaan poistu, mutta ne on nyt niin syvällä kaivossa, etteivät uskalla päätään nostaa, kun tietävät, että turpaan tulee.

Tuttu mies pysähtyy oven suussa.

– Taivaan tuletkin taitaa kohtapuolin lähteä pyörimään uudelleen. Olin Hesassa kulttuuriväen palaverissa ja aikoivat ruveta toimimaan sen asian kanssa.

Väänänen epäilee.

– Mä luulen, että se on ajettu paitsioon. Kaikki muut sarjat uusitaan, mutta sitä ei.

Suosikkisarja on herkkä paikka. Viides tuotantokausi raksutti jo päässä, kun matto lähti alta.

– Olihan se kornia. Toimittaja soittaa, että miltä tuntuu, kun Taivaan tulet lopetetaan. Minulle ei ollut puhuttu yhtään mitään, ei neuvoteltu tai edes ilmoitettu.

Tv-sarja oli Väänäsen paluulahja kotiseudulleen. Salcompin lopettaminen oli hävittämässä 800 työpaikkaa 10 000 asukkaan kaupungista. Väänänen päätti ilahduttaa kotiseutuaan tv-draamalla ja pääsi samalla takaisin Lappiin.

– Parhaimmillaan 1,3 miljoonaa katsojaa. Paljonko saavat sarjat nykyään, 400 000?

Körötämme Kemijärven vastarannalle Väänästen kotipihaan. Siellä ihmisystävällinen Vilkku nousee haukkumaan tulijat. Vaimo on Brasiliassa käymässä ja poika koulussa.

Talo on kauniilla paikalla Kemijärven rannassa, tuntureita horisontissa, mutta vesivahinko on pitänyt taloa puoli vuotta putkiremontin vankina ja – kuten Väänäsen ärhäkkäistä ärräpäistä nopeasti tajuaa – vakuutusyhtiö aikoo pitää nyörit kireällä.

Vielä on kerran ruvettava tavoitesäästäjäksi.

Väänänen on palannut juurilleen – tai näkökulmasta riippuen Suomen Kongoon. Lapista on tullut etelän raaka-ainevarasto, matkailun ja kaivostoiminnan reservaatti.

– Lapissa on elinvoimaa vaikka kuinka paljon, mutta en minä halua, että koko Lapista tulee yksi iso Levi. Joillekin eteläläisille tuntuu olevan vieläkin vaikea ymmärtää, että me ei olla heidän juoksupoikiaan ja palvelijoitaan. Varsinkin nuorten juppien törkeä käyttäytyminen on aika makaaberia touhua välillä, likotellaan ja pojitellaan ja hyppyytetään ihmisiä, kun on itellä niin pieni mulkku, ettei edes BMW riitä sitä korvaamaan.

Vanha Väänänen alkaa herätä.

– Lapin ongelma on pääomaköyhyys. Tuotot valuvat etelään. Olen ehdottanut, että Lappi pitäisi saada autonomiaksi, Oulujoelle raja. Oulu saa päättää, mihin kuuluu.

Kolmentoista miljardin junarataa Rovaniemeltä Kirkkoniemeen Väänänen pitää järjettömyytenä.

– Venäjän vanhaa ratapohjaa pitkin Jäämeren yhteys maksaisi vain 800 miljoonaa, ja rajan takana olisi kahden miljoonan ihmisen talousalue. Mutta kun ryssävihaa yhä ruokitaan, sitä rataa ei saada avattua.

Kemijärven vinkkelistä maailma on menettänyt järkensä.

Kulutus ja kertakäyttökulttuuri tuhoavat planeetan, ahneus ja rahastaminen leviävät kuin sairaus, valheella ja vihapuheella hankitaan poliittista vaikutusvaltaa.

– Ahdistun välillä ihan perkeleesti, mutta enpä anna sen naurua itsestäni lopettaa.

Väänänen näkisi mielellään lähituotannon ja pienten työllistävien pajojen paluun, mutta aina on joku tehtailija, iso keskusliike tai megalomaaninen yhtiö välissä.

– Se vaatii ison ajattelutavan muutoksen, mutta eihän semmoista rohkeutta löydy mistään. Se on mahdotonta, on vastaus. Ei se ole mahdotonta, jos siihen vain olisi halua tarpeeksi.

Onneksi Kemijärven vastarannalla elämä näyttää myös paremmat kasvonsa. Muutto pohjoiseen oli yhteinen päätös, että hankitaan mahdollisimman vähällä työllä säädyllinen elämä.

– Yhdessä vaiheessa tuli tehtyä töitä niin järjettömästi, että perhe unohtui. Oli pakkokin. Näin laiskaksi ihmiseksi olen tehnyt valtavasti duunia. Nyt ei viitsi enää.

Toisinaan riittää, kun saa kotona katsella tulta, vanhan kansan televisiota. Siitä löytyvät vastaukset kaikkeen.

– Välillä, kun talous ja henkinen tila ovat tasapainossa ja perheellä on hyvä olla, tulee tunne, että kun mikään ei nyt muuttuisi, kun olisi näin. Se, että kaipaa koko ajan jotakin lisää, on yksi ahdistuksen syy. Olla tyytyväinen ja nauttia tästä hetkestä, on ehkä se minun suurin lahja.

Väänänen on vanhan liiton miehiä.

– Minulla ei ole älykännykkää. En ole Facebookissa kertomassa, että nyt pieraisen, ja lähettämässä siitä videota. Tapaan ihmisiä mieluummin naamakkain. Ei tarvitse tietää joka päivä, mitä toisella puolella maailmaa olevalle kaverille kuuluu. Mukavampaa on tavata ja haastella, mitä näinä vuosina on tapahtunut.

Elämässä pitää löytää asentonsa.

– Mummini sanoi ennen kuolemaansa 95-vuotiaana, että Kari, nyt hän ymmärtää, mistä elämässä on kyse. Elämää ei pidä yrittää hallita, siihen pitää suostua. Se tarkoittaa, että ota vinkistä vaarin ja seuraa intuitiotasi. Älä pyri liikaa määräilemään ja hallitsemaan elämääsi.

Niitä asioita Väänänen on joutunut pohtimaaan myös isänä.

– Olen hyvin ylpeä pojastani, joka on 15-vuotias. Hän laittaa itse ruokaa, hoitaa hommat, korjaa mopoa ja säästää rahaa ostaakseen kevytmoottoripyörän. Olen ylpeä siitä, että hän on opetellut sellaisen elämänhallinnan.

– Mutta jos suuressa mittakaavassa pyrkii hallitsemaan elämäänsä, suunnittelemaan viideksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin, niin voi sanoa, että perseelleen menee. Me ei pystytä sitä hallitsemaan. Tämä on niin sattumien summaa.

Iltaan kallistuva taiteilijanura on antanut Väänäselle paljon.

– Ranskalaisen elokuvantekijän kanssa keskusteltiin, että on saatu leikkiä koko elämä: tää olisi nyt tämmöinen ja tää tulisi täältä ja tää olisi hirveän vihainen. Kyllä se ainakin minun pääni on parantanut, selvittänyt omia traumoja ja tuonut elämiseen varmuutta, hyviä kavereita ja ystäviä.

Luovuudesta ei tarvitse luopua. Kirjoittaminen jatkuu. Vielä on se elämäkertakin laatimatta.

– Olisin lähtenyt kiertämään maailmaa rahtilaivalla, mutta en saanut apurahaa. Anon uutta.

Maailmankaikkeuskin on vielä ratkaisematta, isompaan teleskooppiin kurkistamatta. Aurinkokunnan avaruus ja pimeän aineen määrä ovat niin läkähdyttävät, ettei saa öisin nukuttua.

– Haluaisin nähdä Saturnuksen renkaat livenä. Kaukoputkella näin, kun Merkurius meni auringon edestä, ja se oli sykähdyttävä kokemus. Tajusi yhtäkkiä sen mittakaavan, missä me ollaan, ja kaiken sen järjettömän tilan, joka on jokaisen kappaleen ympärillä. ●