Kari Väänänen: Kiertueilla
Puheenaiheet
Kari Väänänen: Kiertueilla
Kari Väänänen kertoo, millaista elokuvien mainostaminen todella on.

Kävinpä tuossa syksyn mittaan kahdella promokiertueella ensi-iltaan tulleiden elokuvieni vuoksi. Eiväthän ne minun elokuviani olleet, olinpahan vain mukana näyttelijänä. Sopimuksen mukaan osallistuin teosten markkinointiin kiertämällä ympäri Suomea eri elokuvateatterissa elokuvia mainostamassa ja niistä kertomassa.

Jos joku nyt luulee, että sitähän se on elokuvanäyttelijän elo, lentokoneita, glamouria ja julkisuudessa paistattelemista, koetan hieman valaista asian todellista luonnetta.

Joskus nuorempana, kun julkisuus alkoi olla minusta kiinnostunut, oli imartelevaa, että minua haastateltiin ja kiikutettiin tähtenä ympäri maata. Kamerat lauloivat, ja kuvani paistatteli liudassa lehtiä.

Tuo huuman aika on jäänyt taakse jo aika päiviä sitten, ja tilalle on tullut arkinen puurtaminen. Homma on vain hoidettava. Mitäs läksit.

"Onko tämä kaikki tarpeen?"

Aamulla sitä juoksee pitkin lentokentän loputtomalta tuntuvaa käytävää ehtiäkseen koneeseen, joka vie kauas johonkin kaupunkiin. Siellä joukko haastattelijoita odottaa samojen kysymysten kanssa, joihin olet vastaillut jo viikon yrittäen edes vähän varioida vastauksiasi. Silloin tulee ajatelleeksi, että mitä hittoa minä tässä ravaan. Olenko muka niin tärkeä otus maailmankaikkeudessa, että tämä kaikki on tarpeen?

Mutta tarpeen se on, sillä promokiertueet ovat tärkeitä elokuvateattereiden pitäjille ja elokuvien levittäjille. Niinpä ei muuta kuin juokse kipeillä jaloillasi kilometrisiä käytäviä ehtiäksesi lentovehkeeseen ja lisätäksesi taas osaltasi hiilijalanjälkeäsi.

Sen jälkeen autoon ja kaksisataa kilometriä seuraavaan kaupunkiin, jossa odottaa jälleen haastattelujen suma samoine kysymyksineen ja ulospuristettuine vastauksineen. Sitten taas kaksisataa kilometriä autossa selkä kipeänä kaikesta istumisesta ja sama rumba päälle. Koeta edes valokuvissa näyttää virkeältä ja hymyilevältä.

Sitten taas koneeseen ja Helsinkiin televisiohaastatteluun ja nukkumaan hotelleihin, joiden kaikkien huoneet alkavat viikon ­kuluttua tuntua puuduttavan samoilta. Tätä pari viikkoa putkeen.

Hienojakin hetkiä on

Mutta hienojakin hetkiä on. Kuten oli Oulussa, jossa lehdistötilaisuus pidettiin perheyrityksenä toimivassa Star-teatterissa Tuiran kaupunginosassa.

Vasta tultuamme teatterin eteen tajusin, että minähän olin penskana nähnyt juuri tässä teatterissa elämäni ensimmäiset elokuvat.

Tietenkin ne olivat Tartsaneita. Muistan hyvin, mikä kiihko villitsi meidät pienet katsojat, kun Tartsan, tuo Apinoiden Kuningas, ylivertaisena pisti haisemaan valkokankaalla puusta toiseen lentäen.

Se oli todella huumaava yhteisöllinen kokemus pienelle ihmiselle. Nuo elokuvat ovat äärimmäisen rasistisia ja alkuperäiskansoja loukkaavia, mutta silloin ne olivat meille supersankaritarinoita, ja Tuiran metsiköissä kaikuivat Tartsanin voitonhuudot noiden elokuvien jälkeen.

Korkeimmalla kajahti minun huutoni, kun loikkasin puusta toiseen. Putosin kaksi kertaa niin, että taju lähti.

Sairaalareissu siitä seurasi.

Ja nyt minä seisoin elokuvanäyttelijänä ihmetyksen ja nostalgian vallassa tuon samaisen teatterin aulassa, josta voisi katsoa elokuvaurani alkaneen.

Se on yhä toiminnassa, kiitos perheen, joka jo kolmannessa sukupolvessa tuota pientä elokuvateatteria on pitänyt hengissä.

Toivotan heille menestystä ja voimia. Samoin suomalaiselle elokuvalle.

Kommentoi »