Kari Väänänen: Aatoksia aatelista
Puheenaiheet
Kari Väänänen: Aatoksia aatelista
Kari Väänänen kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat mielestään valittuja – vaan kenen valitsemia he sitten ovat?

Olen katsellut televisiosta jatkosarjaa erään englantilaisen aatelissuvun vaiheista. Hieno on ja taiten tehty. Kuitenkin sarjaa katsellessa esiin tunkevat aatokset sameat, jotka herättävät kiusallisia kysymyksiä.

Miten aikuiset ihmiset voivatkin olla niin avuttomia, että eivät tukkaansa osaa kammata, eivät pottua, saati kananmunaa keittää tai kolttua päälleen pukea? Heidän ympärillään pyörii ja hyörii alati lukuisa joukko erilaisia palvelijoita, jotka näköjään tekevät kaiken heidän puolestaan. Pyyhkinevätkö pyllysenkin?

Tottahan minä tajuan, että kyseessä on niin sanottu fiktio eli satu eli keksitty tarina. Itsekin keksin noita tarinoita elääkseni.

Köyhistä oloista kasvoivat sadut prinsessoista ja lohikäärmeistä

Yhteiskunnallinen hierarkia on aatelissarjassa kuitenkin kuvattu totuudenmukaisesti. Maailmassa on aina ollut ”Jumalan tahdosta” tavallisesta kansasta täysin vieraantunut luokka, joka pitää itseään parempana kuin muut. He ovat mielestään valittuja. Kenen valitsemia he sitten ovat?

Usein tässä vaiheessa tarjotaan valitsijamiehiksi kuningasta tai Jumalaa ja Jeesusta tai investointipankkia, jotka ovat heidän valtansa siunanneet. Demokratiaa siinä ei tarvita, se on vain tiellä. Ja jos laiva uppoaa, riittää pelastusveneitä vain valituille.

”Valtakunta hevosesta!” huudahti pulassa oleva kuningas taistelun melskeessä kadotettuaan ratsunsa. Se, joka kerkesi ensimmäisenä pollensa kunkulle tyrkätä, sai palkkioksi ison läänityksen kylineen ja linnoineen, verotusoikeuden koko alueelle sekä oikeuden teettää asukkailla työtä itsensä hyväksi. Se oli feodalismia.

Nämä kunkut elivät yltäkylläisyydessä kansan syödessä henkensä pitimiksi mätiä perunoita.

Tämä aatelisto oli sisäpiiri, uskotut, jotka toimivat puskurina, jos kansa sattuisi kyllästymään kurjuuteensa ja alkaisi napista. Näitä ylimyksiä voisi hyvällä syyllä kutsua rosvoparoneiksi. Heidän oikeutensa rosvota ympäristöään periytyivät ja periytyvät suvussa, vaikka nykyäänhän moista käytöstä ei suvaita… kai…

Näistä oloista kasvoivat sadut kuninkaista ja prinsessoista ja puolesta valtakunnasta. Köyhä saattoi päästä palkoille vain tekemällä jonkin ”urotyön”, kuten esimerkiksi katkaisemalla kaulan louhikäärmeeltä tai suorittamalla tukun mahdottomia tehtäviä. Tai tunkeutumalla läpi orjantappuratiheikön prinsessan makkariin uinuvaa kaunotarta pussailemaan.

Ehkä nuo sadut antoivat loputtomassa kurjuudessa eläville edes hetkeksi jonkinlaisen haavekuvan paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta – ja sitten taas mätää pottua jyrsimään.

Kummasti ylijäämä alkoi kasaantua harvoille

Kun ihminen aikanaan pysähtyi vaelluksiltaan paikolleen ja alkoi viljellä maata ja pitää karjaa, heille alkoi kerääntyä myös ylijäämää. Kummasti tämä ylijäämä alkoi kasaantua yksille ja harvoille yksilöille (lue: narsisteille) yhteisössä.

Nämä yksilöt olivat useimmiten fyysisesti vahvempia ja ennen kaikkea röyhkeämpiä ja tunteettomampia kuin kanssaeläjänsä. He ottivat muitta mutkitta haltuunsa heikompien työn tuotot ja olivat, kuinkas ollakaan, valittuja!

Ei tarvitse opetella keittämään kananmunaa! Ja lempo soikoon! Sinustahan voi tulla vaikka Amerikan presidentti taikka ison pohjoismaisen pankin hallituksen puheenjohtaja. Ja jos joku esittää kiusallisia kysymyksiä, että miten niin muka, voi aina vastata, että ”se on Jumalan tahto” tai että ”ko mie oon valittu!”. Sissoo!

Että semmoisia ajatuksia tällä kertaa herätti televisiosarja. Mutta hieno sarja se on.

Kommentoi »