Täytyyhän tässä jollakin tavalla olla julkisuushakuinen, kun on näyttelijän ammattiin hakemalla hakenut. Kyllähän se tunnettuus joskus hivelee pientä palelevaa sielua, mutta ei siitä elämänkumppaniksi ole. Sen verran on uskoton ja ailahteleva mainen maine.

Päätimme joskus ystäväni Matti Pellonpään kanssa, että kun on naamansa julkisuuteen työntänyt, julkisuus pitää kantaa kunnialla. Siis kun ihmiset tulevat kiittelemään ja juttelemaan, on heille oltava aikaa se pieni tovi, se hetki elämässä. Se on heille tärkeämpää kuin meille. Me olemme tunnettuudestamme itse vastuussa ja siksi velvollisia käyttäytymään ihmisiä kohtaan ystävällisesti. Niin olen pyrkinyt tekemäänkin, jo Peltsin muistoksikin.

Paitsi että joskus ei jaksa, kun joku oikein roikkuu liiveissä, ja silloin tulee ärähdettyä turhasti. Lisäksi fyysinen koskemattomuus tuntuu olevan se raja, jota ei soisi ylitettävän.

Julkista ihmistä pidetään joskus yleisenä ja yhteisenä omaisuutena, jota saa puhuttaa ja lääppiä ja kohdella muutenkin mielensä mukaan. Häntä saa opettaa ja ojentaa naamatusten ja kertoa miten hänen täytyy ammattiaan hoitaa ja harjoittaa. Lisäksi hänelle saa kertoa päin pläsiä, jos naama ei satu miellyttämään.

Eräänkin kerran huomasin jo kaukaa, kuinka eräs rouvashenkilö tunnisti minut, töni miehensä kävelemään kanssaan minua kohti ja kohdalla ollessaan kuiskasi niin kovaa, että se kuului naapuripitäjään asti:  ”onpa ruma mies”. Enhän minä totisesti kaunis olekaan, mutta niillä mennään mitä saatu on, eikä Luojan töitä pitäisi inehmon kovin kärkkäästi arvostella, hyvä rouva.

Hieman hienotunteisuutta ja käytöstapoja, jos saan pyytää, sitä minäkin yritän. Vaikka eipä tuo suuremmin haittaa. Huvittaa enemmänkin.

Julkuksi pyritään nykyään vimmaisesti. Pelkkä olemassaolo ei riitä, pitää olla JOKU. Meille on syntynyt ammattijulkkisten luokka. Se eroaa ammattinsa puolesta julkisuudessa olevista siinä, että näille tyypeille julkisuus on se ammatti ja ainoa tarkoitus. Ja kovin ovat tarkkoja kuka julkun arvonimen saa ja mihin kategoriaan kukin asetetaan.

On ihan tavallisia iltapäivälehtijulkkuja, satunnaisesti kuva lehdessä -julkkuja, juorupalstajulkkuja, sekä korkeimmalla rankingissa ”seiskapäivä-julkkikset”.

Eräässä television game show’ssa eräs kilpailija totesi todella närkästyneenä, että onko täällä muitakin kuin seiskapäiväjulkkuja? Hän oli suostunut koko kisaan siksi että luuli paikalla olevan vain seiskapäiväjulkkuja.

Huolensa kullakin joopa joo...

Mutta mikäpä siinä. Meneehän se aika rattoisasti näiden julkkujen toilailuja seuraillessa. Välillä saa nauraa oikein kyllikseen, kun ovat niin tosissaan sen julkisuutensa kanssa ja toisinaan taas myötähäpeä ottaa valtaansa.

Joskus melkein itkettää, kun ”miksi kukaan ei huomaa minua” on kuin hätähuuto pienen yksinäisen ihmisen sielun syvyyksistä. Niinpähän se taisi olla minullakin, kun alalle ryhdyin, mutta sittemmin se on kyllä hävinnyt ja muuttanut muotoaan.

Eipä sillä, että olisin täysin vailla huomionkipeyttä. Edelleen saattaa rinta röyhistyä ja pituus kasvaa, kun huomiota tulee, mutta nyt se jo esittäytyy itselle aikaa koomisessa valossa. Pystyn kantamaan julkisuuden taakan kunnialla, olematta pelle, nauramaan itselleni. Ja hyvä niin.