Ajelinpa tuossa reissun pohjoisessa Norjassa, kun olin siinä lähettyvillä. Tie Karesuvannosta Kilpisjärvelle on rikollisen huonossa kunnossa. Miksi sitä ei laiteta kuntoon, kuten Norjan puolella tehdään? Tuo väylä on tärkeä reitti Jäämerelle, ja sitä pitkin jyristävät rekat kumpaankin suuntaan jatkuvalla syötöllä. Pelkäävätkö kenraalit, että Nato-joukot vyöryvät tuota kautta Suomeemme? Enpä usko heidän sitä pelkäävän, pikemminkin toivovan, sillä silloinhan ei tarvitsisi kuunnella kansan eikä parlamentin mielipiteitä ja voisi nostella maljoja amerikkalaisten kollegojen kanssa ja valitella, että ”voi voi kun ryökäleet valloititte maamme” – ja päälle röhönaurut ja kippis.

Kun pudottelee rajalta kohti Lyngenvuonoa, alkaa henki salpautua ihastuksesta, sillä niin majesteettisina nousevat vuoret Norjan puolella. Suomen tunturit muuttuvat Norjan vuoriksi ja jokainen kuru ja rotko tuntuu johtavan johonkin salattuun laaksoon, missä Griegin vuorenpeikot pitävät irvokkaita tanssiaisiaan. Tämä on henkien ja satujen maailma.

Jo näkyy smaragdinvihreänä loistava Pohjoinen jäämeri. Sen veden läpinäkyvä kirkkaus on vieläkin yhtä kiehtova kuin lapsena, kun ensimmäisen kerran sitä ihmetyksestä mykkänä katselin.

Nykyään vuonossa uiskentelevat lohet valtavissa sumpuissa antibioottia tihkuen. Sitten ne myydään Suomeen.

Rannalla pitää kävellä hetki ja etsiä raakkuja. Aallot kuohahtelevat ja tuuli käy suoraan pohjoisnavalta. Suolainen ahava hivelee kasvojani ja tunnen merenkävijän veren kohisevan suonissani ja seikkailujen kutsun soivan voimallisena korvissani, joita on alkanut paleltaa. On siis aika siirtyä pölsen ja limunaatin ääreen.

Pienessä kahvilassa syömäni annos on mainio. Jauhoinen makkara ja koneellisesti valmistettu perunamuussi ja kyytipojaksi norjalainen appelsiinilimppari, jonka maun muistan jo lapsuudesta. Koko annos on norjalaista roskaruokaa parhaimmillaan, ja juuri sitä, mitä lähdin etsimään matkallani. Kahvilan pöytiä siivoava norskiteini on maan öljymiljardeista huolimatta aivan yhtä apaattinen ja veltto kuin suomalainen ikätoverinsa.

Salaa vilkuilen ympärilleni löytääkseni merkkejä dopingin käytöstä, ja mielestäni pari Northugin ja Warholmin näköistä äijää käyttäytyykin epäilyttävästi vessan liepeillä. Kovin ovat pirteitä ja energisiä ulos tullessaan. Siinäpä todiste Norjan hiihdon ja muun urheilun ylivoimaisuuden syistä.

Vauras on Norjan maa. Sen näkee kaikesta. Autokanta on ainakin vuosikymmenen Suomen vastaavaa nuorempaa. Talot ovat komeita, pihat hoidettuja ja ihmiset näyttävät hyvin ravituilta ja hymyileviltä. No helppo kai se on hymyillä, kun rahaa puskee merenpohjasta taskuihin painepumppujen voimalla. Mutta ettepä silti ole onnellisempia kuin me suomalaiset, hähää.

Mepä olemmekin maailman onnellisin kansa. Niin sanoo Suuri Kansainvälinen Tutkimus ja Suurta Kansainvälistä Tutkimusta pitää uskoa, tai muuten tulee lättyyn.

Silti norskit näyttävät häpeämättömän onnellisilta. Ehkäpä he eivät ole lukeneet Suurta Kansainvälistä Tutkimusta.

Tyytyväisenä tähän aukottomaan johtopäätökseen nousen viisitoista vuotta vanhaan autooni ja lähden köröttelemään kohti maailman onnellisinta maata.

Norja on hyvä maa, mutta Suomi on paras. Ainakin suomalaiselle. Sano.