Tarkkaavainen ihminen on ympäristön merkeistä saattanut päätellä, että se on syksy taas.

Televisiossa on jokasyksyiseen tapaan alkanut teininuorisolle suunnattu, pikkutuhmia vitsejä viljelevä nauruhuumoriohjelma.

Toisella kanavalla julkimot tanssahtelevat, kuka paremmin, kuka huonommin, mutta tunnelma on aina mahtava tai huikea, ja kolmannella itketään oikein joukolla. Ja vieläpä on tuttuun, jokasyksyiseen tapaan, joukko wannabe-julkkiksia suljettu kummalliseen taloon, jonne heille heitellään tupakkaa, viinaksia ja kondomeja ja kuvataan kaikki lukuisilla kameroilla 24/7 ja kutsutaan sitä sosiologiseksi tutkimukseksi.

Kyseisten kanavien omistajayhtiöiden lehdet ovat täynnä näitä ohjelmia. Jos joku on päästänyt tuhnut kulisseissa, saamme lukea siitä syväluotaavan raportin heti huomenna. Raportissa haastatellaan asiantuntijoita, jotka analysoivat tapahtumia, kuten esimerkiksi, että oliko Jarskan tuhnu tarkoituksellinen provokaatio, eksistentiaalinen avunhuuto vai pelkkää lapsellista huomionkipeyttä.  

Urheilurintamalla syksyn ja lähestyvän talven merkit ovat näkyvissä vielä selvemmin. Keihäänheittäjät ovat kadonneet julkisuudesta jonnekin taka-alalle, ja esiin ovat astuneet talvilajien sankarit, esimerkiksi hiihtäjät, alppitykit ja pikaluistelijat.

Tekisikö Tanja vielä paluun, vai täytyykö luottaa Andyn mitään pelkäämättömän syöksyn pelastavan maineemme alppihiihtomaana? Riittääkö Koskelan kalevalainen potku voittamaan hollantilaiset ja korealaiset pikaluistelijat? 

Urheilijoiden kuntoa arvioidaan ja pienikin sävy sanomisissa ja haastatteluissa analysoidaan, että missä kunnossa viime vuoden hiihtokuningatar oikein on. Joko taittuu Björgenin ylivoima, ja näyttääkö suomalainen hiihtäjä muulle maailmalle, että me emme ole piimävelliä vaan ruisleivän ja mustikkasopan karaisemia erämaan susia ja ahmoja.

Mustikkasoppaanhan ei tosin nykyään, näinä ahdasmielisinä aikoina, saa enää sekoittaa pervitiiniä, niin kuin kunnian päivinä, joten moisen litkun voikin jättää suosiolla pois sotkemasta sponsorien logoja.

Ja kaikkein kiihkeimpänä toiveena suomalaisella penkkiurheilijalla on, että voi kun tänä vuonna norjalaiset hiihtäjät vihdoinkin kärähtäisivät dopingista. Silloin olisi mieli auvoinen ja oikeus tapahtunut.

Jääkiekko herättää syksyllä suuria tunteita. Joukkueita inhotaan ja rakastetaan tulisen intohimoisesti. Kuppiloissa lyödään vetoja, taulukoita laaditaan, ja kaikki ovat asiantuntijoita. Pyhän asian äärellä hehkuu kesän jälkeen herkkä toveruus ja elämä on taas elämisen arvoista.

Kuinka käy Kärppien, pohjoisen ylpeyden? Miten Ipa ja mansekiakko yleensä nääs? Entä mikäpä on mäkihyppääjien tilanne?  Vieläkö työntävät bussia lakeudella matkalla kisoihin, itävaltalaisten ja norjalaisten virnistellessä vieressä?

Niinpä niin. Syksy on tullut ja merkit ovat selvät ja kohta on jo talvi. On niin paljon katsottavaa, pohdittavaa ja analysoitavaa.

Joku naispuolinen tuolla tosin haravoidessaan huutelee, että syksyn merkkejä ovat myös lehdettömät puut, joutsenten lähtö, jääriite rantavesissä, pimenevät illat ja revontulet sekä lämpöä säteilevä takkatuli ja että voisit sinäkin tulla haravoimaan.

Se haravoi kuka haravoi. Minulla on hommia. Minä seuraan aikaani.

Mikä on Ahosen hyppykunto? Mikä pari voitti samban? Kuka putoaa talosta? Joululahjojakin pitäisi miettiä.

Kyllä se on syksy.