Suureksi surukseni sain kuulla, että Avun toimittaja Hannu Koskela on poistunut ajasta ikuisuuteen. Rauha hänen sielulleen, missä sitten matkaakaan. Pari sanaa kaverista, jonka opin tuntemaan matkani varrella.

En halua liioitella, että olisimme olleet parhaita ystäviä tai edes parhaita kavereita. Olimme tutustuneet täysin ammatillisissa merkeissä, joskin joskus venytimme ammatillisuuden rajoja ja kävimme puhaltamassa parit hylsyt kuppilassa ja puhumassa ”off the record”, eli pöytäkirjan ulkopuolisia. Puhuimme asioista, joita ei halunnut eikä voinut lehteen laittaa, eikä Hannu koskaan kavaltanut näitä keskusteluja, ei edes vihjannut niihin tekstissään. Näin hän saavutti täyden luottamukseni.

Hänen tekstiinsä saattoi luottaa. Hän ei vääristellyt asioita tai irrottanut niitä yhteyksistään saadakseen aikaan raflaavamman artikkelin. Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy matkan varrelta, jopa suoranaiseen pahantahtoisuuteen asti. Mutta ei Hannu. Toki hän hannumaisesti väritti ja liioitteli jutuissaan ja teki esimerkiksi allekirjoittaneesta ruusuisemman potretin kuin syntinen sieluni ikuna ansaitsisi, mutta hän ei vääristellyt asioita. Hän oli luottamuksen arvoinen ja tapasimmekin säännöllisesti haastatteluiden merkeissä. Jos Hannulta ei pariin vuoteen tullut yhteydenottoa, haastattelupyyntöä tai muuta kyselyä kuulumisista, aloin epäillä julkisuusarvoni laskeneen. Hui!

Teimme molemmat työtämme, mutta Hannu oli harvinainen toimittaja siksi, että häneen luotin täysin. Ei taka-ajatuksia ei salattuja päämääriä, ei sensaation hakemista. Vain kuulumisia matkan varrelta. Minulle Hannu oli luottotoimittaja.

Lisäksi hän oli ihmisenä hieno tyyppi. Tietenkään en tuntenut häntä niin syvällisesti, että olisin tiennyt, mitä luurankoja hänellä oli kellarissa olevassa kaapissa. Eikä ollut tarpeenkaan, sillä jokaisella ihmisellä on oma henkinen piilopirttinsä, joka ei muille kuulu. Me kunnioitimme toisiamme ja se riitti. Se riitti hyvin. Tuntui että hänelle saatoin puhua avoimesti ja peittelemättä tunnoistani ja elämästäni ja se tuntui hyvältä. Ei se nyt aivan ripillä käyntiä vastannut, mutta jotakin sinne päin.

Ei Hannu mikään pyhimys tai rippi-isä ollut. Olipahan vain työtään rakastava ja kunnioittava toimittaja, joka osasi lähestyä ihmistä oikealla uteliaisuudella ja hienotunteisuudella, joka oli täysin teeskentelemätöntä. Tietenkin hän halusi ammattinsa puitteissa saada haastateltavan juttelemaan ja siinä hän kyllä onnistui, ainakin meikäläisen kohdalla. Haastattelusessioihimme kuului tietty kaava. Ensin menimme syömään ja aloittelimme jutustelun ja kohta Hannu ottikin lehtiönsä esiin ja kirjasi ylös juttujani. Olin aina utelias tuon hetken suhteen. Mikä Hannua kiinnosti pulinassani ensimmäiseksi, niin että se piti oikein kirjata ylös.

Huomatkaa, että haastattelutilanne ei ole yksipuolinen kyselytilanne. Haastateltava voi erittäin hyvin johdatella myös haastattelijaa ja viedä juttua haluamaansa suuntaan. Hyvä toimittaja tarttuu täkyyn ja hieno köydenvetokisa saattoi alkaa. Niistä kehkeytyi hienoja sessioita. Syötyämme lähdimme yleensä kylille ”mahtaalemahan”. Toisin sanoen minä älämölöilin ja Hannu seurasi hekottaen perässä. Hauskaa oli ja juttua syntyi.

Minulla on ikävä Hannu ­Koskelaa.