Oli viimeinkin käynyt niin, että Jumala oli ilmoittanut olemassaolostaan, ja ihmisten lähetystö saisi viisitoista minuuttia aikaa tavata hänet.

Alkoi julmettu tappelu, ketä lähetystöön valittaisiin, sillä lähtijöitä riitti, koska moni maan mahtava uskoi olevansa Jumalan valittu ja otollinen Herralle.

Lähetystö saatiin kasaan, ja sen jäsenet huomasivat seisovansa valtavassa tilassa ja katselevansa Luojaa kasvoista kasvoihin.

Korskea poliitikko ja yltiörikas liikemies seisoivat itsevarmoina eturivissä, valmiina neuvottelemaan kauppaehdoista ja suhmuroimaan taivaallisia etuuksia itselleen.

Kenraalien kunniamerkit kilisivät ja kiilsivät, ja paavi oli ovelasti valinnut paikan ryhmän vasemmasta laidasta, jolloin hän itse asiassa asettuikin Jumalan oikealle puolelle.

Maailman kuuluisin poplaulajatar seisoi tummaan harsoon verhoutuneena, muka hurskaasti maahan tuijottaen, ja loi salaa tekokiimaisia katseita Jeesukseen, ja korkea-arvoinen imaami vilkuili kaikkia mustien kulmiensa alta pistävästi ja epäilevästi.

Työttömiä ja muita köyhiä ei näkynyt. Kovin oli pompöösi tämä porukka.

Jumala katseli sakkia ärtyneesti. Kun poliitikko yritti aloittaa imelän tervehdyksensä, heilautti Taivaan Herra kärsimättömästi kättään käskien hänet vaikenemaan. Sitten Hän piti seuraavanlaisen puhuttelun maan edustajille:

”Minä en halua kuulla teidän nuoleskelevia tervehdyksiänne, vaan kertoa teille muutaman totuuden. Tiedättekö te mudasta luodut, kuinka kauan minulla meni aikaa, kun loin planeetta Maan siihen kuntoon, että se oli valmis teidän asuttavaksenne? Yli kolmetoista miljardia vuotta, ja nyt te onnettomat olette saaneet kaiken melkein tuhottua runsaassa vuosisadassa! Te olette paskoneet ja raiskanneet minun kätteni työn ja rikkoneet jokaista käskyä, jonka minä olin teille avuksi asettanut. Minä halusin ilolla ja riemulla katsella teidän kehittymistänne viisaudessa ja rakkaudessa, niin kuin ylpeä isä lastaan katselee ja mitä minä nyt näen edessäni?! Lauman rakkaudettomia, ahneita typeryksiä, joiden ainoa ajatus on, että mitähän minä tästä Taivahan Taatosta hyötyisin. Ahneus on teidät vallannut ja valheeseen johtanut. Ettekä te ole ahneita totuudelle ja rakkaudelle, vaan maalliselle roskalle ja vallalle. Te olette pettäneet minut. Kadotkaa silmistäni ja lähettäkää tänne lähetystö, jossa on vielä hiven iloa, rakkautta ja viisautta jäljellä. Häipykää.”  

Maan mahtavat lähtivät. Paavi toivotti Jumalan siunausta, huomasi mokansa ja oli kompastua loisteliaaseen kaapuunsa.

Kopea miljardööri vinkkasi mielevästi silmää Pietarille Taivaan Portilla ja antoi törkeän ison tipin, yksi kenraali kopeloi mutisten asettaan ja popin kuningatar kähisi Jeesuksen olevan homo. Poliitikko johti ulosmarssia huudellen että tulkaa, meistä ei pidetä täällä. Jumala kiristeli hampaitaan.

Uusi lähetystö koostui lapsista ja lapsenmielisistä ja muutenkin iloisista ja reiluista ihmisistä. Heidän kanssaan Jumala jutteli pitkään ja mieluusti.

Pienessä sikunassa hän kertoili hauskoja sattumuksia ja kaskuja ikuisen elämänsä varrelta.  Jeesus viritteli kitaransa, ja sitten laulettiin, että ”me ollaan sankareita kaikki…”.

Taivaan Herra katseli hymyillen laumaansa ja ajatteli mielessään, että ehkä noilla kuitenkin on vielä mahdollisuus. Sitten Hänkin yhtyi jylisevällä äänellään lauluun.

Sen pituinen se.