Kari Väänänen: Onnenpekka
Puheenaiheet
Kari Väänänen: Onnenpekka
Kari Väänänen kirjoittaa hetkistä, jolloin ihminen tajuaa asioidensa olevan aika hyvin.
22.3.2020
 |
Apu

Hän oli pelkkää luuta ja nahkaa. Hänen jalkansa olivat vääntyneet, ja häntä tuettiin tai pikemminkin roikutettiin kainaloista, kun häntä raahattiin uimaan.

Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: saattoi olla kolmekymmentä yhtä hyvin kuin kuusikymmentä. Hän oli varmaankin ollut vammainen jo syntyessään, tai sitten polio tai jokin muu sairaus oli repinyt hänen ruumiinsa.

Tuo pieni hämähäkkimäinen olento vaappui ohitseni uimahallissa, ja hänen silmistään näki, ettei hänen tajunnassaan ole mitään vikaa, hän hyvin tiesi tilansa.

Minä lojuin terapia-altaassa parantelemassa selkääni ja jalkojani. Olin kironnut kurjaa kohtaloani, kun kohdalleni sattui selkäydinkanavanahtauma, joka vaikeutti jalkoihin menevien hermoratojen toimintaa niin, että meinasi kävely loppua kokonaan. Parantuminen leikkauksesta on hidasta ja saa välillä tuskailemaan elämän epäoikeudenmukaisuutta. Miksi juuri minä?

Sitten näin tuon ihmisen, jonka koko ruumis oli rikki. Pieniä ovat vaivani hänen vaivoihinsa verrattuna. En edes uskaltanut ajatella hänen lapsuuttaan.

Mitä tuo lapsi oli ajatellut katsellessaan, kun terveet lapset kirmasivat niityllä hänen ollessaan ainiaaksi vangittuna rampaan ruumiiseensa? Siinä hetkessä tunsin itseni nöyräksi.

Eräällä tuttavallani oli vaikeasti monivammainen lapsi. Tuolla olennolla oli geeniperimän seurauksena aivokuori jäänyt sileäksi, hän oli sokea, pelkkä nyytti, joka reagoi ainoastaan ääniin ja tuoksuihin eikä edes tajunnut elävänsä.

Kun työpaikalla joku valitti mitättömästä vaivastaan tai tyhjästä, tuttavani kirosi ihmisten pikkumaisuutta. Hänen taakkansa oli, että kuinka voi toivoa oman lapsensa kuolemaa, sillä eläjäksi tuosta pienokaisesta ei olisi. Minä olen vaivoineni onnenpekka. Kaikki neljä lastani ovat syntyneet ja eläneet terveinä.

Kerran juttelin erään kaverin kanssa, joka kertoi kahden pienen lapsensa kuolleen neljän vuoden välein syöpään. Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän lopulta hiljaa sanoi, että ”eipä tässä mitään, jollakulla voivat asiat olla vielä huonommin”. Hän nieleskeli kyyneleitä, ja minä nieleskelin äkkiä tyhjältä tuntuvia lohdutuksen sanoja. Nöyryyttä.

Me emme synny tänne samoilla mahdollisuuksilla varustettuna, vaikka joku niin väittääkin. Lähtökohdat menestyä elämässä eivät ole tasavertaiset. Minä olen saanut elämältä kaiken hyvän ja vielä enemmän.

Joskus rahapula vaivaa, kuten meistä useimpia, mutta aina on ollut katto pään päällä ja kaapissa ruokaa. Terveys alkaa iän karttuessa reistailla, mutta se kuuluu elämään. Älä valita tyhjästä, ihminen.

Meidän tavallisten tallaajien mahdollisuudet auttaa huonompiosaisia ovat rajallisia, mutta kysymys kuuluukin: olenko minä se paha, joka ei anna paljostaankaan, vai se hyvä, joka antaa vähästäänkin? Eikö mieluummin empatiaa kuin vihapuhetta?

Näitä tuo uimahallin rampa ihminen sai minut ajattelemaan. Älä valita tyhjästä, Kari. Taivas ei ainakaan vielä ole pudonnut niskaasi. Sinä onnenpekka.

Kari Väänänen on näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja.

Lisätty linkki vastineeseen 23.12.2020 – Kolumni ilmestynyt 11.3.2020.

20 kommenttia