Heräsin tien päälle tänään vähän ennen yhdeksää. Fave-hotelli jätti hyvän maun suuhun, indonesialaisiin aamiaisiin alkaa jo tottua. Kun päivän avaa tulisella kanalla ja nuudeleilla, ja ottaa niiden kyytipojaksi kahvia, koko päivän jatkuva närästys on varma.
Päivä oli tapahtumiltaan harmaa, vaikka aurinko paistoi täydellä voimallaan. Tänään taisi olla kuumin päivä, sillä jouduin ensimmäistä kertaa ottamaan Datsunin ilmastoinnista kaikki tehot irti. Aamupäivällä kuumuus oli polttavankuivaa, iltaa lähestyttäessä kosteusprosentti nousi turkkilaisen saunan lukemiin. Tänään oli jo toinen päivä putkeen, kun ei satanut lainkaan. Paine nousee kattilassa.
Sain puolilta päivin viestin Datsunin paikalliselta organisaatiolta, että heidän Semarangissa sijaitseva diileri olisi valmis ottamaan turpiinsa saaneen Go Plussan keulan katsastettavaksi. Olin siinä vaiheessa juuri ohittanut kaupungin. Vastasin kohteliaasti jatkavani matkaa. Datsun kehräsi kuin kissa. Huoleni oli se, että jos lähtisin koukkaamaan diilerille, loppumatkan aikataulu ei olisi enää omissa käsissäni. Kuntoon he eivät ehtisi keulaa missään tapauksessa saada kuitenkaan. Pahimmassa tapauksessa koko iltapäivä olisi mennyt pajalla, ja olisin joutunut lähtemään taivaltaman kohti Jakartaa yön selkään, koska en olisi uskaltanut jättää 500 kilometrin loppumatkaa yhdelle päivälle. Kortit on nyt jaettu, ja näillä pelataan loppuun asti.
Pohjoisrannikko on selvästi tasaisempaa kuin etelä, ja valtatie yksi osoittautui hyväksi väyläksi. Näin siitä huolimatta, että tien kunto vaihteli rajusti. Välillä ei liikennettä ja sileää kyytiä. Välillä seisovaa ruuhkaa lähes tunti. Välillä tien pinta yhtä rosoinen kuin Mickey Rourken kasvot ja paikkauksia enemmän kuin Cherin ja Joan Collinsin kasvoissa yhteensä. Ei ihme, että paikalliset vetävät uutta betonia vanhan asfaltin päälle.
Ja täällä rekkakuskit ovat vihdoin paljastaneet oikean luonteensa. He ovat olleet muualla hämmästyttävän kohteliaita. Tänään itsekkyys on paistanut läpi. Kaksi rekkaa rinnakkain on niiiiiiiiin tuttu näky. Ja paikallisten säännöistä ei ota oikein pirukaan selvää. Kaikki kaistat ovat samanarvoisia, ja ohi saa mennä sieltä, missä on tilaa – ja piennarkin on osa hyväksi käytettävää ajoväylää.
Päivän huipennus oli 50 kilometrin sipaisu uudenkarheaa moottoritietä pitkin auringonlaskua kohti. Tie oli lähes autio. Ehkä 1,60 euroa on vain liikaa paikallisille moisesta ilosta. Liittymiäkään ei tosin ollut tuon matkan aikana yhtään. Ehkä ne ovat vasta työn alla…
Olin ajatellut etsiväni hotellin vielä ennen pimeää, mutta neljän jälkeen vastaan ei tullut enää yhtäkään – tai ainakaan sellaista, jonka olisin hotelliksi tunnistanut. Lopulta puoli seitsemältä näin ensimmäisen hotellikyltin reilun 150 kilometrin matkalla. Se osoittautui hyvin simppeliksi majataloksi. Huoneessa on sentään ilmastointi, mutta ei lakanoita. Suihkutilakin on sen näköinen, että taidan jättää suihkun aamulla väliin. Vessaankin pitää mennä sandaalit jalassa. Lavuaari on onneksi huoneen puolella, siinä voi huljutella tärkeimmät ruuminosat.
Huomenna ollaan maalissa. Jo nyt voin sanoa, että tätä sekavaa liikennettä on varmasti nopeasti ikävä. Jatkuva peippailu pitää mielen virkeänä. Olen kerännyt matkan aikana myös palautetta niistä asioista, joita Datsuniin toivoisin. Päällimmäisenä listalla on automaattivaihteisto. Vanhan miehen kytkinpolvi huutaa hoosiannaa yhdeksän ajopäivän jälkeen.
ps. Näin tänään ensimmäisen Audin. Bemareita olen nähnyt kolme ja Mersuja toistakymmentä. Täällä taitaa olla vielä kovempi autovero muualta tuoduille saksalaisille laatumerkeille kuin Suomessa…
