Tämä on suomalaisinta mahdollista metsästystä: kullanruskean suomenpystykorvan haukku helkkyy vanhassa metsässä. Koira on löytänyt linnun ja lumoaa sen haukullaan. Koiraan keskittynyt lintu ei huomaa metsästäjää, joka hiipii näkösuojassa ja asettaa kiväärin repun päälle, tähtää…

Ei tämä juttu silti kerro metsästyksestä, vaan koirasta, sen isännästä ja noiden kahden yhteisestä taipaleesta, joka ei enää jatku pitkään. Olen seurannut kaksikkoa alusta asti, ja jotakin poikkeuksellista siinä on.

Tai sitten ei, ehkä tämä on aivan tavallinen tarina metsästäjästä ja koirasta, jollainen sattuu ihmisen elämässä kohdalle yhden kerran.

Pakkasta on yksi aste ja lunta kuusamolaisessa metsässä vain koristeeksi. Metsäautotien päässä Veltsu päästää molemmat koirat, Lyylin ja sen jälkeläisen, Hillan, ulos autosta. Pakkaamme reppumme ja nostamme aseet selkään.

Olemme Kuusamon etelälaidalla. Edessä on usean tuhannen hehtaarin kokoinen vanhojen metsien suojelualue, jonka laakeat vaarat ovat soiden, lampien ja metsien mosaiikkia.

Metsät ovat välillä kirveenkoskematonta mäntyaarniota, välillä entistä kaskea. Kaksisataa vuotta sitten täällä kasvoi nauris ja ohra.

Puolisen kilometriä autolta lähdön jälkeen Veltsu kutsuu Hillan luokseen ja selittää: menet Tuomon matkaan, haukut tänään Tuomolle linnun. Kutsun Hillaa, se pinkaisee kaksivuotiaan pystykorvan innolla mukaani.

Tarkoitus on kulkea vaaran pohjoislaitaa. Veltsu ja Lyyli puolestaan katsovat eteläreunan. Vaaran nokalla parin kilometrin päässä kohdataan ja tulistellaan.

Veltsun ja Lyylin yhteinen taival alkoi keväällä 2011. Veltsu kuuli tulossa olevasta pentueesta ja tiesi sen olevan metsästäjällä, joka ei huonoja pyyntikoiria pidä. Se tieto riitti narttupennun varaamisen perusteeksi.

Koko perhe, vaimo ja tyttäret, oli mukana kahdella reissulla, kun pentuja käytiin katsomassa. Oli valittava kolmesta narttupennusta.

– Menin lattialle kyykkyyn. Molemmilla kerroilla sama pentu tuli minun luokseni.

Vaimolla oli oma suosikkinsa, mutta Veltsulle se pentu käänsi selkänsä.

– Se oli siinä. Lyyli oli valinnut minut.

Sen kevään Lyyli kulki kaikkialle Veltsun mukana.

– Kotipihassa Lyyli oli irti ja hyppäsi auton kyytiin, kun lähdettiin kaupoille. Se sai mennä, touhuta ja temuta mielensä mukaan.

Siitä kasvoi koira, jota ei ole koskaan tarvinnut pitää hihnassa. Lyylin voi antaa olla irti vaikka marketin parkkipaikalla.

Vanhassa männikössä ensin alkaa helistä Hillan haukku, kohta muutaman sadan metrin päässä sen sivulta Lyylin. Vaarassa on kaksi teeriparvea, jotka pomppivat ja vyöryvät haukussa paikasta toiseen. Koirat tekevät töitä, haukkuvat ja ottavat uusintahaukkuja, mutta valmista ei tule. Yksikään teeri ei pysy pitkään aloillaan.

Lopulta teeret ovat lentäneet matkoihinsa ja koirat palanneet turhaksi osoittautuneesta seuraamisesta. Hyvä niin. Jospa vaarasta löytyisi metso tai koppelo, joka kestää haukkua.

Koiran syttyminen työhönsä on aina mysteeri, ja pystykorvan tapauksessa arvoitus on tavallistakin suurempi. Puuhun haukkuvaa lintukoiraa ei voi kouluttaa työhönsä. On vain mentävä koiran kanssa metsään, vältettävä virheitä ja ansaittava koiran luottamus.

Ruotsissa kanalintujen metsästys alkaa 20. elokuuta eli kolme viikkoa aikaisemmin kuin Suomessa. Kun Lyyli oli viiden ja puolen kuukauden ikäinen, Veltsu meni Ruotsin aloitukseen.

– Aloituspäivänä Lyyli haukkui ensin myyriä, niiden jälkeen sammakkoa. Sitten se törmäsi teeripoikueeseen ja nosti yhden linnun puuhun minun näkösälleni.

Lyyli katsoi lintua ja voksahti kerran. Veltsu pudotti teeren.

– Siihen unohtuivat myyrät ja sammakot ja Lyyli alkoi hakea lintua. Seuraavana päivänä se haukkui metson, koppelon ja kaksi teertä.

Tähti oli syttynyt.

Veltsulla on ollut pystykorva nuoresta miehestä saakka. Kun kulloisenkin koiran askel on alkanut lyhentyä, on tullut aika ottaa uusi. Lyyli on neljäs ja Hilla viides koira. Kaikista niistä Lyyli on ollut ylivertainen kaikin tavoin.

– Sillä on poikkeuksellinen halu ja kyky löytää lintu, isäntä tiivistää. Veltsu ei kehuskele koirallaan, vaan kertoo siitä ihaillen: koiran ansiot eivät ole isännän ansioita.

Metsästäjän ja koiran yhteistyö on tuhansia vuosia vanhaa, siksi geeneissä asti tuntuu niin oikealta, kun koira tekee työnsä hyvin. Tunne on perua ajalta, jolloin hyvä koira on ollut kultakimpale omistajalleen.

– Se on ollut elämän ehto.

Hyvä pystykorva on haukkunut sekä syötävän riistan että turkikset, joilla on voitu käydä kauppaa siitä, mitä metsä ja vesi eivät ole antaneet.

Kohtaamme vaaran päässä. Suosaareke näyttää hyvältä tulipaikalta, tervaskantoa pirstoessa huomaamme sen olleen lepopaikka jollekin muullekin: pari päivää sitten nuorehko karhu on jättänyt maahan pyöreän makuuksen ja etutassun jäljen lumihärmään.

Koirat nuuhkivat makuusta, karhun haju ei niitä hirvitä. Alkusyksystä Hillalla oli lyhyt karhuhaukku.

Keitämme kahvit. Koirat kerjäävät huomiota ja rapsutuksia isännältään ja ovat toisilleen mustasukkaisia. Varsinkin Lyyli komentaa jälkeläistään etemmäs isännästä.

Kun katselee Veltsun ja Lyylin yhteisymmärrystä, nousee mieleen sana luottamus. Ei ole tilannetta, jossa Veltsu ei voisi luottaa koiraansa ja tietää sen tekevän parhaansa. Ja toisin päin: isäntä on teoillaan ansainnut koiransa täyden luottamuksen.

– Kaksi kertaa olen metsässä ärähtänyt Lyylille ja molemmilla kerroilla saanut kulkea loppupäivän yksin.

Ensimmäisellä kerralla nuori Lyyli palasi vieraiden metsämiesten nuotiolle, ja isäntä joutui hakemaan koiran sieltä pois. Veltsu tiuskaisi, ettei noin tarvi enää tehdä. Lyyli otti nokkiinsa heti: tutkasta näki, että se seurasi isäntäänsä pienen matkan päästä, se ei hakenut lintuja eikä tullut näkösälle kuin vasta autolla.

Veltsu oppi kerrasta, mutta meni joskus ärähtämään itselleen mokaamastaan lintuhaukusta. Lyyli otti ärähdyksen itseensä, tulos oli sama kuin ensimmäisellä kerralla.

– Että pidä, ukko, tunkkisi…

Lyyli on nyt yksitoistavuotias. Kaksi syksyä sitten sen askel alkoi hidastua. Nyt linnun hakemisesta on kadonnut laajuus ja lop­punut vauhti. Varsinkin alkusyksyinä on ollut hidasta.

Metsällä vaivat unohtuvat, mutta pää selvästi vie enemmän kuin kroppa jaksaa: ikä palaa korkoineen takaisin illalla ja seuraavana päivänä.

– Minä olen jo tehnyt luopumisen surutyön. Itkut on jo itketty, Veltsu väittää.

Mihin Lyylin taival loppuu?

– Siihen, kun jatkuvat kivut tulevat.

Sen näkee koiran katseesta.

Kahvit on juotu, Hilla kuljeskelee jo malttamattomana suon laitoja ja odottelee jatkoa, Lyyli makaa kiepillä repun vieressä.

– Noin viisisataa päivää, Veltsu sanoo.

– Sen verran me olemme olleet Lyylin kanssa yhdessä metsällä.

Jotkin päivät ovat kestäneet aamuhämärästä iltapimeään, toiset taas olleet muutaman tunnin käyntejä vaikkapa aikaisin aamulla ennen työpäivää. Se on ollut mahdollista, koska Lyyli ei jää metsälle omia aikojaan.

– Kun sanon sille, että lähdetään autolle, se lopettaa hakemisen ja kävelee minun mukanani.

Tunnin tulistelun jälkeen laitamme tavarat reppuun ja jatkamme. Päivän valoa on vielä pari kolme tuntia, jakaannumme eri suuntiin.

Kohta Lyylin haukku alkaa tiukkua petäjikössä.

Vanha rouva jaksaa vielä.