“Willkommen meine damen und herren!” kailottaa Vello Laanemaa mahtipontisen eteishallin yläparvelta.

Olemme Alatskiven linnassa, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Tartosta. Laanemaa on entinen puuseppä, itseoppinut kuvataiteilija ja linnakierrosten vetäjä. Hän haluaa demonstroida, miten tänne saapuneet vieraat otettiin aikoinaan vastaan.

Saksankielinen tervehdys johtuu siitä, että linnan rakennutti saksanaatelinen paroni Arved von Nolcken, joka toimi itse paikan arkkitehtina. Rakennus valmistui 1885, ja sen esikuva oli Skotlannissa sijaitseva Balmoralin linna. Lopputulos on vaikuttava. Huoneita oli talon valmistuessa 102, ja etupihalta katsottuna pytinki näyttää torneineen Disneyn prinsessa­elokuvien satulinnalta.

Oppaamme toteaa, että tämä ja monet muut Viron linnat ja kartanot rakennettiin janoisten rahoilla. Aatelisille myönnettiin viinanpoltto-oikeus, ja väkijuomien myynti oli kannattavaa puuhaa. 1900-luvun alussa Virossa alkoivat kuitenkin puhaltaa uudet tuulet, ja paikka otettiin valtion haltuun. Sen jälkeen täällä oli kaikkea koulusta sovhoosiin.

2000-luvulla Alatskivi kunnostettiin entiseen loistoonsa, ja nyt paikka on avoinna yleisölle (aikuisten pääsylippu 7 euroa). Muutama huoneista on majoituskäytössä, ja yläkerrassa toimii ”Viron Jean Sibeliukselle”, säveltäjä Eduard Tubinille omistettu museo. Kierroksen jälkeen voi lounastaa linnan ravintolassa.

Autotien varressa on pressu­teltta ja sen edessä myyntipöytä, jossa on kaupan muun muassa omenoita, porkkanoita ja valkosipulia. Olemme Kolkjan kylässä, Peipsijärven sipulitiellä.

Seudun tunnetuin tuote on sipuli. Se on Virossa arvostettu raaka-aine, jota tarjotaan Tallinnan huippuravintoloissakin. Noin puolen metrin pituisesta sipuliletistä voi varautua maksamaan 15 euroa. Sesonki on elo–syyskuussa, jolloin tienvarsi täyttyy viikon­loppuisin myyjistä.

Reitin idyllisin osuus on Kolkjasta Varnjaan kulkeva noin kahdeksan kilometrin pätkä. Talojen värisävyt vaihtelevat purppurasta likaisen­keltaiseen. On halkopinoja ja metallisia posti­laatikoita, joista rapisee maali. Kissat tuijottavat pihoilta ja ikkunalaudoilla on samovaareja.

Paikka tuntuu neuvostoversiolta Helsingin Puu-Käpylästä tai Tampereen Pispalasta. Niiden tavoin Peipsin seutu on kulttuuriväen suosiossa. Täällä toimii esimerkiksi valokuva­­keskus ambulARToorium sekä Voronja-­galleria, jonka pihalla on viihtyisä veistos­puu­tarha terasseineen.

Suurin osa paikoista on avoinna vain kesäkaudella, ja aukioloajat kannattaa tarkistaa ennen retkeä. Tien varresta voi myös bongata ITE-taidetta, kuten oksaisen kannon, johon on ripustettu kymmeniä kahvikuppeja. Tai puun, jossa on yhdeksän punaisen linnunpöntön rypäs. Perinne on sekin, että Varnjaa edeltävän kyltin teksti muutetaan joka vuosi ”Narnjaksi”. Sipulitie alkaakin kieltämättä muistuttaa Narnian kaltaista fantasiamaailmaa, kun siihen tutustuu lähemmin.

Jos tilaa löytyy, yöpaikaksi kannattaa valita perinteiseen vanhauskoisten taloon tehty Mesi Tare . Askeettisessa mutta tunnelmallisessa paikassa yöpyy seurue kerrallaan. Omistajat ovat myös tehneet viereiselle rantatontille yöpaikkoja kuivalla maalla seisoviin veneisiin.

Peipsin seudulle muutti 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa Venäjältä ortodokseja vainojen vuoksi. Heidän jälkeläisiään asuu yhä järven rannoilla, ja elävään kulttuuriperintöön voi tutustua esimerkiksi Vanhauskoisten museossa Kolkjassa sekä Mustveen kylän lähellä sijaitsevassa Peipsimaan museossa.

Neuvostohenkinen 1970-luvun lopun rakennuskolossi ei näytä houkuttelevalta, etenkään sateisena syyspäivänä. Värskan kaupungin lähellä sijaitsevan kylpylähotelli Värska Sanatooriumin ulkokuoren ei kuitenkaan kannata antaa hämätä. Täällä voi kokea aidon itävirolaisen kylpyläelämyksen.

Moni tuntee nimen Värska mineraalivesipullon etiketistä. Olemme juoman kotiseudulla, ja aulan seinässä on kolme hanaa, joista tulee maan uumenista pumpattua lähdevettä. Pelkän mineraaliveden lisäksi mukinsa voi täyttää kevyen suolaisella Värska mahella tai todella suolaisella Värska kangella.

Paikan vetonaula ovat erilaiset hoidot, jotka tehdään pintaremontoidulla mutta tunnelmansa säilyttäneellä hoito-osastolla. Pitkän käytävän varrella on ovien takana sermillisiä eriöitä ammeineen. Täältä voi varata esimerkiksi kuplivan mineraalivesikylvyn tai mutakylvyn.

Toiminta on tehokasta. Vastaanottotiskiltä huudetaan ajan varanneiden nimiä. Vuoron koittaessa asiakasta käsketään riisumaan vaatteet pukukoppiin ja ohjataan kylpyyn. Hoitolanpitäjä lorottaa ammeeseen mineraalivettä ja kysyy, onko lämpötila sopiva. Kommunikaatio­kieli on viro tai venäjä, ja alkeiden osaaminenkin auttaa asioinnissa.

Jo vartin suolaisen porekylvyn jälkeen olo on todella rentoutunut. Jos ei tarvitsisi jatkaa matkaa, tekisi mieli jäädä kokeilemaan koko hoitolista läpi.

Tuoksu on huumaava. Pienen, vain yhden huoneen kokoisen myymälän hyllyt ovat täynnä eri luonnonaineista tehtyjä saippuapaloja. Jos haluaa tuoda Itä-Viron kierrokselta jonkin paikallisen erikoisuuden, kannattaa piipahtaa Setomaalla sijaitsevassa Vana Jürin Seebikodassa eli Vanhan Jyrin Saippua­pajassa.

Sitä pyörittää saippuamestari Silver Hüdsi, joka antoi paikalle nimen isoisänsä Jürin mukaan. Hüdsi kertoo opiskelleensa saippuantekoa Italiassa.

Hän halusi alkaa valmistaa saippuaa, jollaista ei saisi mistään muualta. Tuotteissa onkin vahva paikallinen leima, sillä lähes jokaisessa on jokin ainesosa Setomaan luonnosta. Yhteen tulee esimerkiksi Petserin luostarin pyhää vettä, toiseen Piusan hiekkaa ja kolmanteen alueen soiden mutaa.

Osa nimistä on vitsikkäitä. Hyllyssä on foliokääreeseen kiedottuja saippuapaloja, joiden kyljessä lukee viroksi ”vain rahanpesuun”. Tuote on setomaalainen sisäpiirin vitsi, joka viittaa taannoiseen paikallis­poliittiseen skandaaliin.

Kylmä ilma iskee päin kasvoja ja imeytyy luihin ja ytimiin. Vaikka ulkona on lämmintä ja aurinkoista, täällä maan alla kesävaatteet eivät riitä. Edessä avautuu hiekkakiveen kaivettu luolasto, jossa holvikattoiset käytävät menevät ristiin rastiin.

Piusan kylässä sijaitseva maanalainen maailma syntyi kvartsihiekan kaivamisen seurauksena vuosina 1922–66 ja osa siitä on nykyisin avoinna yleisölle. Hiekasta tehtiin aikoinaan pulloja ja muita lasiesineitä. Monet niistä ovat nykyään himoittuja keräilyesineitä.

Katselemme luolastoa aidatulta näköalatasanteelta. Pidemmälle ei romahdusvaaran vuoksi pääse. Kun kaivokset suljettiin 60-luvun lopulla, Piusassa alkoi villi ajanjakso. Ihmiset järjestivät bileitä luolissa, ja täällä oli myös erilaisia palvontamenoja.

”Tuolla luolaston takaosassa on satanistinen alttari, jossa on uhrattu eläimiä”, oppaamme Kristina Mais kertoo.

Talvella luolat suljetaan yleisöltä, sillä silloin täällä talvehtii tuhansia lepakoita. Piusassa on lepakoidentutkimuskeskus, ja täällä on tavattu seitsemää eri lepakoiden alalajia. Vierailukeskuksessa on lepakkonäyttely, ja siellä myydään lepakkoaiheisia matkamuistoja.

Lastenvaunuja työntävät äidit etenevät verkkaiseen tahtiin ranta­bulevardilla. Vieressä Itämeren aallot lyövät hiekkarannalle. Tämä on Sillamäe, noin 13 000 asukkaan unelias pikkukaupunki Viron pohjoisrannikolla.

Tunnelma oli toinen Neuvostoliiton aikoina, jolloin koko paikkaa ei ollut virallisesti olemassa. Syy tähän on bulevardin toisessa päässä, jossa kohoaa laakea kukkula. Siellä, betonikuoren alla, lepää radioaktiivista jätettä.

Toisen maailmansodan jälkeen asevarustelu kiihtyi ja Stalin halusi oman ydinpommin. Selvisi, että Virossa on saviperäistä maata, joka sisältää uraania. Niinpä Sillamäkeen rakennettiin rikastuslaitos ja kokonainen kaupunki kerrostaloineen. Samalla siitä tuli salainen paikka, jota ei aluksi merkitty kartoille. Myöhemmin selvisi, että virolainen savi ei ollut kaksinen uraaninlähde. Raaka-ainetta alettiin tuoda muista neuvostomaista, ja kaupunki pysyi suljettuna vuoteen 1991 asti.

Nykyään Sillamäe on alkuperäisen ilmeensä säilyttänyt neuvostoarkkitehtuurin ulkoilma­museo, johon ei ole rakennettu juuri mitään modernia. Kaupunki on toiminut esimerkiksi 1930-luvun Neuvostoliittoon sijoittuvan Ikitie-elokuvan kuvauspaikkana. Yleisilme ei silti ole ankea. Taloissa on koristeellisia kuvioita, kuten hedelmiä pursuava runsauden sarvi. Elämä suljetussa kaupungissa oli rikkaampaa kuin monessa muussa paikassa, ja sen kaupoissa oli tavaraa ja ruokaa.

Narvan kaupungissa pääsee kiinni rajakaupungin omalaatuiseen tunnelmaan. Taustalla näkyy joen ylittävä Ystävyydensilta, jota pitkin rekkajono vyöryy hitaasti kohti Venäjää. Itänaapurin läheisyys näkyy ja kuuluu myös katukuvassa: asukkaista yli 80 prosenttia on venäläistaustaista.

Vedessä seisoo kalastajia kahluuhousut jalassaan. Saalista näyttää tulevan: verkko­kassit pullistelevat vonkaleita, ja ranta­kaislikkoon on kertynyt tyhjiä kaljatölkkejä samaa tahtia kalojen kanssa.

Joenrannassa on kiinnostava vierailukohde, tanskalaisten vuonna 1256 perustama Narvan linna. Se tuhoutui sodassa, rakennettiin uusiksi neuvosto­aikoina ja muutettiin museoksi. Täällä ei koskaan asunut kuninkaallisia, vaan kyse oli puolustus­linnasta, jossa viettivät aikaa sotilaat.

Rakennus on valtava ja huoneita riittää. Kaksi tuntia riittää juuri ja juuri kaiken näkemiseen. Viimeksi remontoidussa osassa on elämyksellinen näyttely vaikuttavine videoteoksineen. Käy myös linnoituksen huipun näköalapaikalla, josta on maisema kaupungin ylle ja Venäjälle.

Kun Narvan linna on nähty, voi suunnata oluelle rantakadun toisessa päässä olevaan Ro-Ro-­baariin. Taide- ja kulttuuri­väen suosima lämminhenkinen paikka toimii vanhassa varastomakasiinissa, ja pihalla on hauska puinen ulkoilmabaari, jonka lavalla järjestetään kesäisin keikkoja.

Majoitus kannattaa varata noin 12 kilo­metrin päässä sijaitsevasta Narva-Jõesuun rantakaupungista. Siellä on mukavia kylpylä­hotelleja ja mäntymetsän reunustama pitkä hiekkaranta.

Tien varresta alkaa betoni­portaikko, joka nousee loivasti metsän halki mäelle. Olemme Viron ja koko Baltian korkeimman huipun, Suuren Munamäen (viroksi Suur Munamägi) juurella. Lähdemme talsimaan ylös, ja vain muutaman minuutin päästä olemme perillä. Tähän suoritukseen ei tarvittu lisähappea tai šerpoja kantamaan tavaroita.

Suuren Munamäen laki on tosin vain 60 metriä muuta ympäristöä korkeammalla (virallinen korkeus merenpinnasta on 318 metriä). Viro on hyvin tasainen maa, mutta täällä Haanjan ylängöllä se kumpuilee edes hieman. Sen huomaa etenkin, kun nousee hissillä mäen laella olevan näkötornin huipulle. Ympäröivä maisema tuo peltoineen, lampaineen, lehmineen ja havumetsineen paikoittain mieleen jopa sveitsiläiset alppikylät.

Toinen hyvä syy tulla Suurelle Muna­mäelle on sen juurella sijaitseva ravintola Suur Muna. Lähiseutujen raaka-aineita käyttävä kodikas paikka todistaa, että kaikki ravintolat nähtävyyksien lähellä eivät ole vedätystä. Ennen ateriaa tarjottu Haanja Lean leipä on taivaallista, ja pääruuat ovat hinta-laatusuhteeltaan Itä-Viron parhaimmistoa. Listalla on vierailuhetkellä muun muassa majavaa, villisikaa, lähi­kylien juustoja, lammasta ja Peipsijärven kuhaa. Myös vegaaneille löytyy syötävää. Erikoisuus on yläkerran Abba-vessa, jossa disko soi ja värivalot vilkkuvat.

Yksi Viron erikoisista paikoista on sen kaakkoiskolkassa sijaitseva Setomaa (myös Setumaa). Voisi jopa väittää, että se on oma valtionsa. Viron lipun sijaan tangoissa liehuu alueen oma punaristilippu. Setomaalla on oma hymninsä ja oma raha­yksikkönsä, vuonna 2015 käyttöön otettu Setu kroon eli Setun kruunu, jota tosin käytetään lähinnä elokuun alussa vietettävän kuninkaan päivän aikaan.

Tuolloin alueen asukkaat eli setukaiset valitsevat joukostaan uuden kuninkaan. Kuka tahansa voi asettua ehdolle, ja äänestäjät muodostavat jonon ehdokkaansa eteen. Hallitsija on se, jonka edessä on pisin letka ihmisiä. Kuningas eli sootska on tosin vain setukaisten oikean kuninkaan Pekon tuuraaja, tämän nukkuessa syvää unta hiekkakäytävissä Petserin luostarin alla.

Setukaisten kulttuuriin kuuluvat myös leelo-lauluesitykset, joissa yksi toimii esi­laulajana, jonka tarinaa muut toistavat kuorona. Setomaan paikalliskulttuuriin voi tutustua Obinitsan kylässä sijaitsevassa museossa. Samalla kannattaa piipahtaa Taarka Tarõ Köögikõnõ -ravintolassa maistelemassa perinneruokia.

Setomaalta pohjoiseen kulkee tie 178, jonka varrella on ”Saatsen saapas” eli 800 metrin tieosuus, joka on virallisesti Venäjää. Tästä kertovat varoitustaulut on syytä ottaa todesta: pysähtyminen ja autosta nouseminen on ehdottomasti kielletty.

Pellon laidalla virtaa kapea puro, jonka yhdessä mutkassa pohjasta pulputtaa jotakin. Kerrotaan, että sieltä virtaa pyhää vettä. Se on tuonut tänne esimerkiksi Luik ja Svetlana Villun. Pian 50. hää­päiväänsä viettävä pariskunta käy täällä päivittäin vedenhakumatkalla.

”Lähteen vesi on hyvää näölle. Juomme sitä ja hieromme silmiimme”, Luik sanoo.

Ainakaan kummallakaan ei ole silmälaseja, korkeasta iästä huolimatta. Alajuoksulla on puinen uimakoppi, jonka sisällä voi kastautua kaulaa myöten pyhässä vedessä. Me tyydymme täyttämään retkipullomme purosta.

Lähde sijaitsee kävelymatkan päässä 1800-luvun lopulla perustetusta Pühtitsan nunnaluostarista, joka on yksi Itä-Viron uskonnollisista nähtävyyksistä. Muurien sisällä on muun muassa hyvin hoidettu puutarha geometrisine istutuksineen ja monta kaunista kappelia. Kruununjalokivi on sipulikupolinen pääkirkko, jonka kullankimallus ja ikonien paljous tekevät vaikutuksen.

Luostarissa asuu noin 160 nunnaa, ja täällä tapahtuu koko ajan. Vierailuhetkellä puutarhassa korjataan satoa, ja omenoilla täytettyjä kottikärryjä työnnetään pitkin pihamaata.

Portinpieltä koristaa maalaus, jossa kaksi paimenta ihmettelee puussa roikkuvaa ikonia. Tarinan mukaan se löytyi juuri pyhän lähteen luota, ja nykyisin kyseinen ikoni on esillä pääkirkossa.

Lähteen sijainti löytyy luostarin opaskartasta, mutta lähelle pystytetty suihkulähdettä muistuttava muistomerkki hämää. Varsinainen pyhä paikka on noin sadan metrin päässä.