Toimintamatka-avustin. Se lienee sähkö-Volvon tärkein varuste. Tämä kuljettajan paras kaveri löytyy isolta keskinäytöltä näppärästi, ja jätän sen siihen hehkumaan aina kun olen liikkeellä. Loppukevään päivät ovat vaihtelevia, ja lämpö pyörii viidentoista asteen hujakoilla. Tuollainen taitaa olla sähköautoilijan optimikeli: autoa ei tarvitse juurikaan jäähdyttää tai lämmittää. Näin ollen lähes kaikki akkuun ladattu energia on käytettävissä liikkumiseen.

Valmistajan tietojen mukaan auton toimintamatka on peräti 422 km. Tuo on virallinen WLTP-lukema yhdistelmäajossa. Tämä on täyttä teoriaa, sillä valmistaja ilmoittaa myös seuraavaa: ”Todellinen toimintamatka voi vaihdella ajotavan, lämpötilan, auton ilmastoinnin käytön ja korkeuden, tuulen, sateen ja tienpinnan kaltaisten muiden tekijöiden mukaan.” Onpas hauskasti sanottu, vai mitä? Tämä on näitä sähköautoilun nurjia puolia. Polttomoottoriauton toimintamatka on ennustettavissa hyvinkin tarkkaan.

Viikon koeajon aikana kävi ilmi, että täydellä akulla pääsee ainakin reilut 300 kilometriä ajoipa sitten miten vaan. Kovavauhtista moottoritieajoa en kokeillut, mutta on selvää, että sellaista ei ilman välilatausta pysty 300 kilometriä suorittamaan. Nurkkapörräyksessä ei tarvitse olla kovin tarkkana, mutta pidemmillä matkoilla sähköautoiluun liittyy olennaisena osana suunnitelmallisuus: aina pitää olla selvillä latausmahdollisuuksista. Joidenkin kuumapäiden mielestä tämä tuo ajoon jännän haasteen, mutta itse olen täysin toista mieltä: auto hankitaan liikkumista eikä latausta varten.

Volvon ajettavuus on muuten hyvällä mallilla, mutta sen alusta on monien muiden sähköautojen tapaan epämiellyttävän kova. Tämä johtuu painosta, joka syntyy tietysti akuista. Kuten Single-mallimerkintäkin jo kertoo, autossa on vain yksi sähkömoottori. Sen voimilla kyyti on aivan riittävän rapsakkaa. Kaksimoottorinen ja nelivetoinen versio on tietysti varsinainen tykki, mutta tämä ”Sinkku” on kuitenkin se järkevämpi vaihtoehto, jollei neliveto ole aivan ehdoton vaatimus.

Tiloiltaan XC40 on kohtuullinen. Takaistuin on auton ulkomittoihin nähden ihmeellisen tilava. Istuin tovin takana, ja ihmettelin itsekseni, että miten sitä tilaa on sinne oikein loihdittu. Lopulta tajusin, että käytössä on vanha salakikka: kun pudottaa istuimen riittävän alas, tilaa tuntuu syntyvän lisää. Valitettavasti istuma-asento on sitten vähän tyyppiä polvet suussa. Reisille ei ole tarjolla juurikaan tukea.

Sähköautoilu ei onnistu ilman niitä kuuluisia latauskaapeleita. Volvossa on niille onneksi ihan oma paikkansa keulapellin alla. Sieltä löytyy juuri sopiva potero, johon väkisinkin likaantuvat johdot voi huoletta lempata.