Tekijäkaksikko Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin tuore kotimainen Pihalla (Screwed) on laajalle levinnyt projekti. Elokuvaa on esitetty ahkerasti filmifestivaaleilla jo viime vuodesta alkaen, ja sen oli tarkoitus valloittaa Aasian markkinatkin. Kiinan ja Taiwanin levityssopimus kuitenkin kaatui kesällä, kun jakelija havaitsi ikävänä takaiskuna kotimaiselle hittituotteelle verkossa ilmaiseksi kiertävän piraattiversion. Nyt elokuva saapuu viimein kotimaiseen teatterilevitykseen.
Ekblom on elokuvan ohjaaja ja Norrgrann tuottaja. Käsikirjoitus on molempien yhteinen. Pihalla on tabuja rikkova elokuva homoseksuaalisuudesta ja murrosikäisten nuorten kasvukivuista. Mikko Kauppilan näyttelemä 17-vuotias päähenkilö Miku joutuu vasten tahtoaan koko kesäksi mökille ja tapaa siellä Valtteri Lehtisen esittämän villin ja vapaan Eliaksen. Kun poikien välille kehittyy seksuaalinen suhde, Miku alkaa ensimmäistä kertaa myöntää itselleen todellisen minänsä.
Edistyksellinen ominaisuus, joka Pihalla-elokuvaan on saatu onnistuneesti näkyville, on se, kuinka inhimillisesti ja luontevasti Ekblom ja Norrgran kuvaavat nuorta homoparia. Harva elokuva kykenee samalla ymmärrettävyydellä pureskelemaan aihetta tekemättä hahmoista massasta poikkeavia sankareita tai nojaamatta yltiömäisen traagiseen tarinaan. Pihalla on kertomus ihan tavallisista homoista, joista ei väkisin muovata satumaisia marttyyrejä vaan aitoja kasvavia ihmisiä, joilla on tunteita, ajatuksia ja ongelmia niin kuin kaikilla muillakin.
Elokuvan merkittävin ongelma on sen rikkonainen tyyli. Erikoiset postmodernistiset kikkailut ilmaisun kanssa johtavat kysymyksiin, jotka nimenomaan häiritsevät katsomiskokemusta sen sijaan, että toisivat siihen jotakin lisää. Elokuva kelaa itseään taaksepäin, läväyttää nimikorttinsa ruutuun hämmentävän myöhään ja harrastaa muitakin tarpeettoman paljon huomiota herättäviä tyylikeinotteluja. Näiden silmäänpistävän omaperäisten ratkaisujen käyttöä ohjaaja ei onnistu perustelemaan katsojalle selkeästi.
Ekblom hakee luultavasti tapaa erottaa ilmaisunsa massasta, mutta jos sille tielle lähtee, sillä on syytä pysyä. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tämä leikkisä metataso nimittäin katoaa elokuvasta, eikä katsojalle valkene myöhemminkään, mitä sillä oli tarkoitus viestittää.
Kuten erilaisille edelläkävijöiksi tarkoitetuille teoksille helposti käy, myös Pihalla pärjää paremmin kannanottona kuin elokuvataiteena. Se pyrkii poistamaan stereotypioiden aiheuttamia leimoja homoseksuaaleista päähenkilöistä, ja tässä se onnistuu – osittain nimenomaan Kauppilan ja Lehtisen ansiosta, jotka hoitavat kumpikin työnsä moitteettomasti. Ohjaajan ja näyttelijöiden välinen ymmärrys välittyy katsomoon erinomaisesti, kun taas se, mitä ohjaaja–kuvaaja tavoittelee yhdessä leikkaajien kanssa, jää ajoittain epäselväksi.
Kaiken kaikkiaan Pihalla on hyvä elokuva. Sitä ei käy kiistäminen. Se kuitenkin kärsii lievästi omasta kikkailustaan ja ohjaajan näennäisestä päättämättömyydestä sen kannalta, minkä näköistä lopputulosta valkokankaalle halutaan.
★★★
