Kansainvälisessä elokuvantekemisessä on saatu aikaan uusi vastakohtien välinen romanssi, kun Meksiko ja Suomi ovat yhdistäneet voimansa elokuvaan Bayoneta – viimeinen isku. Kyzza Terrazasin ohjaama draama kertoo meksikolaisesta nyrkkeilijästä, joka muuttaa Turun pahamaineiselle Varissuolle uran mentyä alas vessanpöntöstä. Siellä hän tekee pikkupalkalla valmentajan työtä erossa perheestään, kunnes päättää tehdä paluun kehään ansaitakseen rahat matkalippuun kotiin. Motivaation tuo tietysti hänen etääntynyt tyttärensä.

Luis Gerardo Méndez on Miguel ”Bayoneta” Galindez. Hänen valmentamaansa suomalaisnyrkkeilijä Remua näyttelee Joonas Saartamo ja promoottori Jyrkiä Ilkka Koivula. Urheiluelokuvalle ominaisen suoraan valmiilla muotilla prässätyn naisroolin esittää Laura Birn. Joskin on myönnettävä, että vaikka miesrooleja on enemmän, on nekin prässätty suoraan kaapista otetuilla valmiilla muoteilla.

Bayonetan tarina on niin kaavamainen, että sen kanssa voisi pyörittää yhtä aikaa kymmentä muuta elokuvaa ja pelata juomapeliä siitä, kuinka hyvin ne synkkaavat keskenään. Se ei ole silti huono elokuva. Taikaa on pienissä yksityiskohdissa. Terrazas tavoittaa jotain äärimmäisen todellista suomalaisen talven synkkyydestä seuraamalla kättä, joka työntää lunta kaiteelta hanskan kastumisen uhalla. Lisäksi hän löytää aika ajoin mielenkiintoisia tapoja ilmentää kuvallisesti mielen syövereissä myllertäviä painajaisia. Vaikutuksen tekee myös yhdestä pitkästä kamera-ajosta koostuva kokonainen kohtaus.

Kauniista yksityiskohdista huolimatta elokuvan ihmiskohtaloista on vaikea välittää tai välillä edes kiinnostua, koska hahmoihin ei pääse samastumaan. Bayoneta taistelee muovista Rocky-elämöintiä vastaan niin ahkerasti, että se lipsahtaa toiseen ääripäähän, eikä sen esittämä elämä oikeastaan vaikuta edes pelastamisen arvoiselta. Nurkan takana vaaniva kadotus alkaa vaikuttaa täysin yhdentekevältä, kun hahmot eivät herätä empatian tunteita.

Bayoneta on hyvä esimerkki siitä, miksi elokuva on nimenomaan ohjaajan taidetta. Tyhjänpäiväisestä käsikirjoituksesta olisi saanut kehnommissa käsissä suorastaan kamalan elokuvan. Terrazas sen sijaan löytää kuvakielellään perustelut sen olemassaololle. Historiaan se tuskin jää kovin korkealle jalustalle, mutta ainakin se palkitsee katsojan yhden katsomisen ajan.

Nyrkkeilyotteluihin Terrazas keskittyy yllättävän vähän. Ennakkoon voisi luulla, että ohjaaja lähtee haastamaan Martin Scorsesen Kuin raivo härkää, John Hustonin Fat Cityä tai Robert Wisen Viimeistä iskua – johon elokuvalla on melko näkyvä yhteys jo pelkän suomennosnimensä takia. Terrazas jättää ottelut kuitenkin pikakäsittelyiden varaan ja keskittyy muihin elämänalueisiin. On vaikea sanoa, onko päätös oikea vai väärä.

Katsomiskokemuksen erot meksikolaisen ja suomalaisen yleisön välillä olisivat oiva kohde sosiaalitutkimukselle. Bayonetassa vilisee välillä kuvastoa, jonka motiivi jää täältä päin katsoessa epäselväksi. Väliamerikkalainen katsoja ei välttämättä näe esimerkiksi Turussa jolkottavan poron symboliikkaa yhtä absurdina ja pöhkönä kuin pohjoismaalainen.

★★★