Oscar-voittaja Steve McQueenin – siis yhä elävän ohjaajan, ei hänen edesmenneen näyttelijäkaimansa – tuorein elokuva on uusi lisä Hollywoodin muoti-ilmiöön, jossa lämmitetään uudelleen vanhoja elokuvia ja sarjoja jatko-osien tai uudelleenfilmatisointien muodossa. Widows perustuu 1980-luvulla esitettyyn samannimiseen brittisarjaan ja siirtää tarinan Yhdysvaltoihin Chicagoon.
Tarinassa kolme naista jää leskiksi yhtä aikaa. He eivät tunne toisiaan, mutta heidän aviomiehensä ovat kaikki ryöstäjiä ja kuolleet samalla pieleen menneellä keikalla. Lesket joutuvat miestensä velkojen takia hengenvaaraan ja päättävät toteuttaa itse ryöstön päästäkseen takaisin jaloilleen. Pääosia näyttelevät Viola Davis, Elizabeth Debicki ja Michelle Rodriguez.
Tarinaan on upotettu myös poliittisen pelin ulottuvuus. Liam Neesonin esittämä ryöstössä kuollut Harry Rawlings on sekaantunut kahden keskenään vaaleissa kilpailevan poliitikon juoniin. Poliitikot kuvastavat yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kahtiajakautumista. Heistä toinen on valkoinen ja rikas näyttelijänään Colin Farrell. Toinen on musta ja köyhä näyttelijänään Brian Tyree Henry. Katsojaa ei laiteta kummankaan puolella, sillä molemmat ehdokkaat ovat rikollisia omilla tavoillaan.
Mitään audiovisuaalista taidetta ei saisi verrata David Simonin televisiosarja The Wireen, koska kaikkia urbaaneja rikoselokuvia on viimeiset 15 vuotta verrattu The Wireen. Mielleyhtymää on mahdotonta kuitenkaan välttää, kun Widows sekoittaa yhteen vaalipelin ja rikosjännärin. Mielleyhtymän aiheuttavat viimeistään Daniel Kaluuyan näyttelemä ammattitappaja ja tämän ympärille rakennetut tunnelmallisen puistattavat kohtaukset. Kyse ei kuitenkaan ole apinoimisesta, sillä Widows on lajityypiltään täysin eri maailmasta. Se on ehdottomasti suoraviivaisempaa trilleriviihdettä.
Elokuva kosiskelee katsojaa toinen toistaan villimmillä yllätyskäänteillä, mutta se kuuluu lajityypin tapoihin ja McQueen onnistuu tekemään sen poikkeuksellisen tyylikkäästi – sortumatta kevyiden kliseidenkään kohdalla tahattomaan komiikkaan. Genreä näkee silloin tällöin kutsuttavan ”aivot narikkaan” -viihteeksi, ja sitähän se on. Se ei silti tarkoita, etteikö teknisesti taitava ohjaaja voisi saada genrestä irti palkitsevan paljon. McQueen nimittäin saa.
Elokuva on pullollaan pahiksia, ja katsoja saattaa pudota välillä kärryiltä siitä, kuka nyt pettikään ja kenet. Riemukkainta on se, kuinka sattumanvaraisista tapahtumista elokuvan ratkaisevissa käänteissä lopulta onkaan kyse. Davis, Debicki ja Rodriguez ovat erinomaisia tilanteen pakosta syntyvinä antisankareina. Farrell, Henry ja Kaluuyan rakentavat hahmoistaan klassisen herkulliset antagonistit. Toimintakohtaukset ovat aikalaismassaan nähden poikkeuksellisen vaikuttavia ja mukaansa tempaavia.
Elokuvan teemoihin on niputettu tasa-arvokeskustelua monestakin näkökulmasta. Elokuva esittelee rotusortoa ja pyrkii hahmoasetelman kautta rikkomaan Hollywood-elokuvaa hallitsevia maskuliinisen katseen muotteja. Teemat ovat kuitenkin vain samastumista helpottavaa pintaa. Käsikirjoitus ei teeskentele, että se olisi löytänyt jonkin ennen kuulumattoman syvällisen näkökulman tai mullistavia vastauksia yhteiskunnan ongelmiin. Elokuva tietää paikkansa. Vaikka McQueen antaa tarinalle todellisuutta kuvastavat rouheat kehykset, Widows on pohjimmiltaan vain kevyttä viihdettä – ja äärimmäisen laadukkaasti tehtyä sellaista.
★★★★
