Vuonna 1965 syntyneellä toimittaja Tarja Omenaisella ja hänen pikkusiskollaan Minnalla on alle vuoden ikäero. Kaksikko alkoi puuhailla ja leikkiä yhdessä heti kun osasivat.

– En muista, koska tietoisuus siskosta syntyi, mutta varmaankin jossain taaperoiässä, Tarja miettii.

– Sen jälkeen olemmekin tehneet kaiken yhdessä. Meillä ei juuri ollut ulkopuolisia kavereita, vaan olimme aina kahdestaan, Minna sanoo.

Omenaiset viettivät turvallisen lapsuutensa pienessä kylässä Lohjan Perttilässä.

– Oli pitkät välimatkat, joten koulukuljetus kuskasi meitä lapsia. Naapurissa oli maatila, jossa pidettiin lehmiä, joten karkasimme usein sinne niitä silittelemään. Leikimme paljon myös metsässä, Tarja sanoo.

Tarja kärsi nuorena vaikeasta astmasta ja sairasteli paljon. Siksi hän joutui viettämään säännöllisesti aikaa sairaalassa.

– Sain sairastelun vuoksi huomiota vanhemmiltani aika paljon eikä Minna nuorempana ehkä ymmärtänyt sitä aina. Muistan vieläkin, kun aika pienenä minulta katosi ääni. Lääkäri kysyi, onko teillä pieni vauva kotona. Äiti vastasi, että ei ole, mutta aika sairas sisko. Eli huusin huomiota niin paljon, että ääneni lähti.

Minna kertoo siskon saaman huomion olleen niin suuri asia, että se seurasi häntä vielä aikuisenakin.

– Muistan kysyneeni äidiltä vielä aikuisenakin, että olinko hänelle läheinen. Äiti vastasi pussailleensa minua paljon. Ehkä siitä on tarttunut sama omiinkin lapsiini, Minna kertoo.

Elämänmittainen sisaruus on yhteistä historiaa, rakkautta ja toisen kanssa läsnäoloa.

– Voin tukeutua Tarjaan aivan kaikessa. On ihanaa muistella yhdessä koettua, Minna sanoo.

Sisaruus ja pieni ikäero on toiminut suhteen liimana. Heitä yhdistää myös vahvuus ja pärjäävyys.

– Kun käy läpi näin isoja juttuja, ei viitsi nillittää pienistä, molemmat sanovat.

Vaikka siskoilla on läheiset välit, välimatkan ja arjen kiireiden vuoksi he tapaavat harvemmin.

– Kesäisin tapaamme säännöllisesti meidän mökillä. Saunomme ja nautimme yhdessäolosta loma-aikoina, Minna kertoo.

Tarjan näyttelijäaikoina siskon mökillä sai olla rauhassa eikä kukaan tullut häiritsemään tähteä. Tarja tuli Suomen kansalle tunnetuksi Salatut elämät -sarjasta, jossa hän näytteli vuosina 1999–2003. Fanit seurasivat hänen elämäänsä tiiviisti.

Jo vuosia toimittajana toiminut Tarja päivittelee, että joku saattaa vieläkin huutaa Hannaa hänen peräänsä.

– Kun Tarjasta tuli kuuluisa, aloin vältellä sanomasta sukunimeäni, esittelin itseni vain etunimellä, Minna sanoo.

Vaikka paljon on koettu, jatkuvasti he eivät menneissä ui. Syvällisiä ei tarvitse puida jatkuvasti.

Elämä on molempia muokannut, muuttanutkin.

– Kuoleman läheisyys kuuluu elämään eikä meillä ole tietoa, miten elämä tulee menemään kenenkin kohdalla. Olen aina arvostanut hetkessä elämistä, mutta kiitollisuus elämään on lisääntynyt, Tarja sanoo.

Minna ei vielä ole niin pitkällä.

– En pysty vielä olemaan hirveän kiitollinen, mutta koko ajan tässä mennään eteenpäin. Välillä tulee takapakkia, etenkin Jonin kuolinpäivän ja syntymäpäivän kohdalla. Syksyt ovat vielä rankkaa, itkuista aikaa. Silloin kaikki ikävä palautuu mieleen, Minna myöntää.

Tarja ja Minna ovat kokeneet elämän monet synkät puolet. Tarja sairastui rintasyöpään vuonna 2021, mutta hoidot ovat tepsineet ja viimeisimmässä kontrollissa kaikki oli hyvin.

– Heti diagnoosin jälkeen lähdin Lappeenrannasta Tarjan tueksi. Se tuntui luonnolliselta, Minna kertoo.

Tarjan mukaan pahin vaihe oli heti sairastumisen jälkeen, kun ei ollut vielä tietoa, millainen syöpä on kyseessä ja mitä toimenpiteitä tarvitaan.

– Leikkauksen jälkeen vielä analysoitiin imusolmukkeita ja meni pitkään, että sain varmuuden. Mietin, että jumalauta, nyt elämä oli tässä. Jos se oli tässä, sitten oli.

Onneksi syöpä oli paikallinen ja helposti hoidettava. Nyt ennustekin näyttää hyvältä.

Minnan elämä puolestaan muuttui pysyvästi, kun hänen terve Joni-poikansa kuoli yllättäen jääkiekkoharjoituksissa yhdeksän vuotta sitten sydänpysähdykseen. Lääkärihelikopteri oli jo matkalla, mutta se lähetettiin takaisin, koska mitään ei ollut enää tehtävissä.

– Alussa olin niin sokissa, että en pystynyt syömään tai toimimaan, Minna sanoo.

– Jonin kuolema teki aluksi välillemme liiman, mutta sitten piti ottaa aikaa omalle surulleni. Lisäksi välimatka Minnan kanssa harmitti. En päässyt tapaamaan häntä niin usein kuin olisin halunnut, joten koin siitä syyllisyyttä. Mutta jossain kohtaa en enää ehtinyt enkä jaksanut, Tarja pohtii.

Minnaa puolestaan harmitti, kun Tarja ei voinut olla hänen tukenaan aina kun olisi ollut tarve.

– Minusta tuli hyvin itsekäs ja olisin halunnut, että Tarja tulee luokseni juuri silloin, kun minä pyydän. En pystynyt ajattelemaan asiaa Tarjan kannalta.

Meni pitkään, ennen kuin Minna pystyi käsittelemään ja jäsentelemään omia tunteitaan poikansa äkillisestä poismenosta.

– Minullekin moni sanoi, että kyllä sinun pitäisi alkaa tuosta jo toipua. En ottanut sellaista kuuleviin korviini. Ymmärsin, että tämä on matka, joka minun täytyy tehdä yksin. Ei kenenkään muun, vaan minun itse, Minna pohtii.

Tarja auttoi siskoaan surussa parhaansa mukaan, mutta lopulta hänen oli pakko päästää irti.

– Ymmärsin, että voin auttaa vain tiettyyn rajaan asti. Huomasin, että aloin itsekin uupua. Ja Minnakin väsyi auttamiseen, Tarja muistelee.

Läheiset pelkäsivät pitkään, että surusta sekaisin oleva Minna tekee itselleen jotain.

– Olin jo suunnitellut kaikki valmiiksi, että miten lähden Jonin perään. Mutta nämä piilottivat auton avaimet ja joku seurasi koko ajan, Minna muistelee.

– Sanoin Minnalle, että muista Joakim, Tarja lisää.

Minnan esikoinen Joakim on nyt 31-vuotias.

– Kun pääsin hieman Jonin kuolemasta yli, aloin pelätä, että Joakimille sattuu jotain. Soittelin hänelle paljon – ja soittelen edelleen. Jos hän ei vastaa heti viesteihini, alan pelätä, että jotain on sattunut.

Myös Tarja meni Jonin kuolemasta sokkiin ja alkoi kokea turvattomuuden tunnetta. Hänellekin tuli huoli siitä, että omille lapsille sattuisi jotain.

– Koin pelkoa, johon oli tuolloin vaikea vaikuttaa, koska se johtui sokkitilasta.

Siskot ovat miettineet tapahtumien vuoksi elämän syvimpiä kysymyksiä.

– Kuulun edelleen kirkkoon, mutta Jonin kuoleman jälkeen tein Jumalaan pesäeron. Muutama vuosi sitten huomasin ajattelevani, että kuolemaa on turha pelätä, koska Joni odottaa minua siellä. Minulla ei ole mitään hätää, me nähdään vielä. Se on lohdullista, Minna sanoo.

Tarjakaan ei kuolemaa pelkää.

– Se on jokaisen edessä väistämättä, joten sitä on turha pelätä etukäteen. Ajattelen ennemmin, että jos haluaa jotain tehdä, kannattaa tehdä se tänään eikä odottaa huomiseen. Moniin asioihin elämässämme voimme vaikuttaa omilla valinnoilla, mutta päiviemme määrää meistä ei kukaan tiedä.

Kumpikin on saanut ainoastaan positiivista palautetta siitä, että ovat kertoneet rohkeasti omista kokemuksistaan.

– Toivoisin, että lapsensa menettäneet ihmiset tulisivat esille ja näistä asioista puhuttaisiin enemmän lehdissä tai vaikka televisiossa. Se on vieläkin niin iso tabu, Minna sanoo.

Moni saa lohtua ja vertaistukea, kun ajat ovat synkkiä – oli kyse syövästä tai lapsen menettämisestä.

– Kun kuulee, että muillakin on samaa, se vahvistaa ajatusta, että ihmisiä me kaikki olemme. Meillä kaikilla on suruja ja murheita. Kukaan ei elä tätä elämää ilman, että kohtaa ongelmia. Se tuo meidät lähemmäs toisiamme, Tarja miettii.

Elämässä kiinni pysymiseen Minnaa on auttanut muu perhe.

– Ymmärsin kyllä, että en voi jättää Joakimia. Se oli pitkään kantava voima. Minulla kesti lopulta seitsemän vuotta päästä elämään takaisin. Viimeisten kahden vuoden aikana olen vihdoin alkanut puhua asiasta julkisesti, sillä lapsen kuolema ei ole tabu. Olisi tärkeää, että ihmiset uskaltavat kertoa siitä ja toiset tulisivat menetyksen kokeneen luo. Mitään ei välttämättä tarvitse sanoa, on vain läsnä.

Surun suurista hiukkasista alkoi uuden elämän rakennustyö, joka jatkuu edelleen.

– Tässä sitä ollaan, hymy huulilla. Ja Joni elää keskellämme, kun puhun hänestä. Juttelen hänelle muutenkin iltaisin, en välttämättä ääneen mutta mielessäni, Minna sanoo.

Elämän arvaamattomuus on saanut siskot arvostamaan jokaista hetkeä.

– Jokainen päivä on ainutlaatuinen emmekä tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Sen hyväksyminen vapauttaa energiaa. Emme voi elää jatkuvassa pelossa. Kohtalo ei ole omissa käsissä, joten parasta vain elää, Tarja miettii.

Minnan elämää kuolema on muuttanut konkreettisesti. Ihan pienet asiat eivät häntä enää hätkäytä.

– En ole aikaisemmin ollut näin kärsivällinen. Nykyään siedän todella paljon. Tietysti olen kovettunut. Joskus joku raivostuu, että ketsuppi on loppu, on helppo sanoa, ettei maailma tuohon kaadu.