”Olin aikoinani töissä pääkaupunkiseudulla pienessä sairaalassa. Minulla oli työ­toverini kanssa 12 potilasta hoidettavana. Sairaala oli vanhanaikainen, eli siellä oli suuret huoneet, joissa oli monta potilasta. Aamupesut kierrettiin tekemässä vuoteissa tai potilaat vietiin pesuhuoneisiin. Huoneissa ei ollut edes vessaa.

Eräällä potilaalla oli tiedossa viikon kohokohta: perusteellinen suihkutus ja pesu heti aamusta. Siirsimme iäkkään henkilön henkilönosturilla pesu­lavetille ja käytimme suihkussa. Kuivasimme hänet huolellisesti ja puimme suihkutilassa. Sitten siirsimme hänet takaisin vuoteeseen.

Olimme lähdössä viemään pesulavettia ja henkilönosturia pois, kun kuulimme takanamme syvän henkäyksen. Käännyimme ympäri, ja työtoveri kiirehti saman tien hakemaan lääkäriä. Lääkäri tuli nopeasti ja totesi potilaan kuolleen. Harvoin saa saattaa näin puhtaan potilaan taivasmatkalle.

Olen ollut paljon tekemisissä kuolevien potilaiden kanssa ja työskennellyt saattohoito-osastolla. Olen tehnyt myös vapaaehtoistyötä saattohoitajana ja tehnyt yhteistyötä muun muassa sairaalapapin kanssa. Itselläni ei ole minkäänlaista kuolemanpelkoa.

En muista, että tämä potilas olisi ollut mitenkään erityisen huonossa kunnossa tai kärsinyt kivuista. Kuolema jäi mieleeni myönteisellä tavalla. Hänellä oli helppo lähtö.”