Helmikuisena nollakelipäivänä taivas puskee Sukevan ohittavan Kajaanintien penkkoja paksummiksi. Vaan kohtapa on kevät. Maantiet sulavat, toukokuun alussa rospuuttokelien luulisi olevan ohitse ainakin Ylä-Savon korkeuksilla.

Silloin sitaisee Sukevan Sulttaani eli Mika Hujanen juoksukenkiensä nauhat ja lähtee lenkille, joka alkaa Helsingistä ja päättyy Nuorgamiin.

Perillä Sulttaani on heinäkuussa, passelisti ennen marjastuskauden alkua. Nuorgamista kotiuduttuaan hän palaa kotiinsa Sukevalle ja lähtee täyttämään ämpäreitään metsämättäiden annilla.

Niitä ämpäreitä täyttyy monta.

– Ei se passoo edellisten vuosien saldoja ihan tarkalleen paljastella. Sanotaan näin, että paljon tulloo poimittua, Sulttaani pyörittelee.

Sangoissa mitattuna paljon tarkoittaa satoja. Osan marjoista Sulttaani myy tehdäkseen tiliä tulevan talven varalle. Osan hän lahjoittaa vanhuksille tai muille, joiden oma kunto ei enää marjastusta salli.

– Nyt metästysaikaan oon antanu jänispaistin­tarpeita semmosille, jotka kyllä kuntonsa puolesta mehtään pääsisivät, mutta eivät käy ite metällä. Esimerkiks näille kylille muuttaneille ukrainalaisille sotapakolaisille, sanoo Sulttaani.

Sulttaani on auttanut männävuosien aikana monia muitakin – oikeastaan kaikkia, jotka ovat sattuneet apua tarvitsemaan ja joille on voinut sitä tarjota. Hän on kerännyt vähävaraisille jouluruokakasseja, järjestänyt urheiluseurojen tueksi tempauksia ja hankkinut lahjoituksena salibandymailan lukemattoman monelle lapselle.

Ei hän huvikseen Suomen päästä päähän juokse. Jokaisen päivän pääte-etapissa lapsille ja nuorille jaetaan urheiluvälineitä, joiden kustannuspuolen juoksija on yhteistyökumppaneidensa kanssa järjestänyt.

Kun lenkkeilijä itse saapuu Nuorgamiin kipiteltyään puolisentoista tuhatta kilometriä, ei hänelle luovuteta palkkanauhaa – ei edes ruskeaa kirjekuorta. Ennemminkin hän miettii, mistä löytäisi eurot tulevan syksyn sähkölaskuihinsa.

– Mulla ei oo järjestöä takana, oman tilin kautta ei hyväntekeväisyysraha liikaha – eikä siitä jää omaan taskuunkaan mitään. Enempi tämä on ollu itelle miinusmerkkistä, jos taloudellisesti katotaan.

Auttamisen ilon ansiosta Sulttaanin on helppo vetäistä miinuksen päälle omat tappiot plussaksi loihtiva pystyviiva.

– Kun näkkee pienten lasten silmissä loisteen siinä kohti, kun saapi ojentaa niille vaikka just salibandymailan. Ei se sillon harmita, vaikka olisin omilla bensoilla ajanu puolen Suomen läpi niitä mailoja tuomaan. Sitä paitsi kalliimmaks niiden toimittaminen tulis Postin tai Matkahuollon kautta.

Sukevan Sulttaani on erikoinen mies maailmassa, joka pyörii monessa suhteessa tuloksen teon ja eläjiensä oman navan ympärillä.

Kuinka hänestä sellainen tuli? Sitä hän ei tarkalleen osaa selittää itsekään, ja siksi sitä on turhaa sen enempää miettiäkään.

Sen hän sentään osaa kertoa, kuinka Hujasen Mikasta tuli Sukevan Sulttaani.

Alussa oli salibandy. Peli hurmasi vuonna 1988 syntyneen sukevalaisen maatilan pojan, ja Floorball Iisalmen pukuhuoneissa vääräleukaiset säbäilykaverit kastoivat sukevalaisen Sulttaanin korkonimellä.

Aluksi Hujanen ei ollut nopeasti laajaan tietoon turskahtaneesta tittelistä mielissään.

– Kylillä pirusissaan kyselivät, jotta onko sulla haaremi. Mut kun järjestettiin ensimmäisiä hyväntekeväisyysturnauksia, Sulttaani-nimestä tuli vähän kuin brändi. Herkesin vierastamasta sitä, ja nyt taitaa pari kaveria ihan kiistellä siitä, jotta kumpiko heistä sen alun pitäen keksi, Hujanen nauraa.

Haaremia Hujanen ei ole hankkinut, vaikka hän esiintyy nykyisin julkisuudessa useammin Sulttaanina kuin Hujasena. Hänellä on yksi vaimo, Essi, ja kaksi pientä lasta, Hilla ja Kaamos.

– Emännän kanssa on oltu yksissä kymmenkunta vuotta. Meikäläinen on hyväntekeväisyyshommien takia aika paljon reissussa, ja joskus on käytävä etempänä töissäkin. Eihän se menemisen ja kotona olemisen tasapainottaminen aina ihan yksinkertasta oo ollu, mutta on siihen ajan kanssa opittu.

Joskus Sulttaanin tempaukset liikauttavat koko perhettä. Jo ennen lasten syntymää ne poikivat Hujaselle ja hänen puolisolleen reissun isolle kirkolle.

– Vuonna 2016 oltiin Linnan juhlissa. Se oli kyllä yllättävä juttu, kutsu säpsäytti, kuin ois halolla lyöty. Hienot juhlathan ne oli. Siitä siihen, että eivät meikäläiselle jo liian hienot.

Maalikylille Sukevan mies ei suurempaa kaipuuta tunne, mutta monet pääkaupunkiseudulla majailevat julkkikset ovat osallistuneet hänen Ylä-Savossa järjestämiinsä tapahtumiin. Ja osallistuvat jatkossakin.

Kuulujen etelänkamujensa nimillä Sulttaani ei silti brassaile. Hänen parhaan päivittäiskaverinsa koti löytyy vain kivenheiton päästä omasta kodista.

Risto Komulainen, 92, on asunut muutaman vuoden mittaista pohjoisen reissua lukuun ottamatta ikänsä Sukevalla ja tehnyt elämäntyönsä metsurina. Ammattinsa kylkiäiseksi hän pääsi perille kotiseutunsa parhaista marja-apajista.

Kun Sulttaani-Hujanen muutti kymmenkunta vuotta sitten Komulaisen naapuriin, versoi miesten välille nopeasti ystävyys. Muutama vuosi sitten Komulainen jäi leskeksi. Viimeistään sen jälkeen naapurukset ovat tavanneet tai vähintään soitelleet toisilleen joka päivä.

Kun Komulainen sai kävelykaverikseen rollaattorin, uskoi hän nuoremmalleen parhaiden marjapaikkojensa koordinaatit.

– Pitkään minä nylin kaikki Mikan ampumat jänikset, ja monet paistit minä oon tuolta poijalta tänäkin talvena saanu. Marja-aikana taas oon koittanu lyyvä poimimispaineita muille kyläläisille kertomalla, jotta nyt se on Mika jo kerännä niin ja niin monta kymmentä litroo, Komulainen myhäilee.

Avunanto ja yhteistyö kuuluvat ystävyyssuhteeseen muillakin tavoin. Talvisaikaan Sulttaani linkoaisi mielellään ystävänsä pihankin, mutta toistaiseksi Komulainen on ehtinyt tuiskunjälkeisinä aamuina traktorilleen ennen nuorempaa naapuriaan.

Marjapaikkojen lisäksi kaveruksista nuorempi on oppinut vanhemmalta kaikenlaista muutakin. Yli yhdeksässä vuosikymmenessä riittää ammentamista.

Komulaisen nikkarintaidot eivät ole Hujaselle sentään periytyneet. Vuosien juoksussa Komulainen on ehtinyt värkätä lukemattoman määrän tuohitöitä, kelloja, pahkaesineitä ja vaikka sun mitä.

Erikoisin osuus ulkomaanvientiä löytynee Pietarin maaperästä. Sotien jälkeen Komulainen oli kaatamassa ja parkkaamassa junttapaaluja, jotka toimitettiin Sukevan asemalta Leningradiin. Niiden varaan naapuri laajensi nevalle perustettua kaupunkiaan.

– Se on mahoton määrä tietoa ja tarinoita, mitä Risto on mulle antanu. Se muistaa hirveesti asioita sodan aikana tästä yli lentäneiden pommikoneiden siipien kuvioista lähtien. Ei tästä malta alle tunnin istumisen jälkeen pois lähteä, kun kahville tulen, sanoo Sulttaani.

Sukevan Sulttaani tietää, että juttuseuraa kaipaavia ihmisiä Suomessa riittää.

– Moni soittaa ja pyytää auttamaan, mutta moni on vailla ihan vaan puhekaveria.

Yksi mies ei ennätä eikä pysty kaikkia auttamaan, vaikka halua olisi. Löytyy niitäkin, jotka ovat apua vailla, vaikka tarve ei aitoa olisikaan. Ajan olossa Sulttaanin silmä on harjaantunut havaitsemaan, kuka pyytää apua vain saadakseen lisää entisen päälle.

– Monella on mielikuva, jotta mulla on tolkuttomasti rahaa. Se ei ole totta missään määrin. Oon minä haaveillu, että tämän homman sais toimimaan niin, jotta sivussa pystys hankkimaan toimeentulon itellekkii. En oo vielä semmosta yhtälöö keksiny.

Ehkä se joskus löytyy. Siihen saakka Sulttaani harjoittaa hyväntekeväisyyttä talkoomiehenä ja hankkii tuloja käymällä vaikkapa taloissa renkinä tai myymällä marjoja.

– Jos omilla kulmilla on huono marjasyksy, niin oon käyny täyttämässä sankot esimerkiksi Muoniossa. Onhan se joskus käyny mielessä sekin, jotta jos vaan löis hyväntekeväisyyden kanssa hanskat tiskiin. On se mahollista. Mutta ei todennäköstä.

Tuskin se ajatus käy mielessä ainakaan silloin, kun Suomen päästä päähän kirmannut juoksija saapuu sydänkesällä Nuorgamiin ja pohtii reittinsä varrella jaettujen urheiluvälineiden määrää.

– Kun lapset saahaan liikkumaan, niin se on melkonen sijotus tulevaisuuteen. Se voipi olla, että siltä reissulta kotiuduttuani mietin ensin sitä sähkölaskua, lähen sitten marjaan, ja vähintään viikon päästä mulla on työn alla jo joku uus tempaus, arvelee Sukevan Sulttaani.

Samaa mieltä on Hujasen Mika.