Kumpi väistää? Se on pitkospuita pitkin kävellessä aina hyvä kysymys. Nyt asiasta ei kuitenkaan ole epäselvyyttä: vastaan tulee neljä isoa koiraa, jotka haukkuvat ja murisevat. Omistajat kiskovat niitä talutushihnoista ja yrittävät saada lemmikkejään rauhoittumaan: ”noh, noh tytöt”.
Astumme suosiolla muutaman askeleen pientareen puolelle. Onneksi olemme tulleet vasta sata metriä parkkipaikalta, ja maasto on kuivaa ja kiinteää. Kohti vetisempää ollaan kuitenkin menossa. Muriseva seurue jättää pitkospuille tassujen jäljet ja märän koiran hajun.
Olemme Valkmusan kansallispuistossa, noin 20 kilometriä Kotkasta luoteeseen. Puiston pinta-ala on 19,5 neliökilometriä, josta kymmenesosa on metsää. Kaikki muu on suota.
Vaikka Valkmusaan ajaa esimerkiksi pääkaupunkiseudulta vain noin 1,5 tunnissa, se on harvojen tuntema retkikohde. Vuonna 2019 täällä kävi vain vähän yli 18 000 ihmistä, siinä missä sadan kilometrin päässä sijaitsevassa Repoveden kansallispuistossa vierailijoita oli yli 126 000.
Toki tarjontakin on aivan toisenlainen: Repovedeltä löytyy jos jonkinlaista patikointipolkua, melontamahdollisuutta ja muuta aktiviteettia, kun taas Valkmusassa on vain tämä yksi 2,5 kilometrin mittainen rengasreitti sekä toisella puolella suota sijaitseva päivätupa.
Mutta jotakin ainutlaatuista paikassa täytyy olla, kun se on haluttu nostaa kansallispuistoksi. Olemmekin tulleet selvittämään, mikä on Valkmusan salaisuus.
Koivut ovat näin ruska-aikaan vaihtaneet värinsä keltaiseksi ja maa on täynnä sikarinsävyisiä tippuneita lehtiä. Pienen kävelyn jälkeen lehtipuut vaihtuvat tiheäksi mäntymetsäksi ja tunnelma muuttuu kuin leikaten.
Kansallispuiston rauha rikkoutuu hetkeksi, kun jostakin kuuluu epämääräistä miehen huutoa. Sadan metrin päässä metsässä seisoo marjastaja keltainen huomioliivi päällään ja ämpäri kädessä. Hän huutaa ja viittilöi ystävälleen. Sitten molemmat kumartuvat ja alkavat haroa maastoa marjanpoimureilla.
Valkmusan kansallispuisto perustettiin 1996, mutta jo kauan sitä ennen se oli alueen asukkaiden arvostama marjastuspaikka. Täällä kasvaa mustikan lisäksi muun muassa puolukkaa, juolukkaa, lakkaa ja karpaloita.
Valkmusa on suosittu kohde myös lintubongareiden parissa. Sen soilla pesivät esimerkiksi kalasääski, punajalkavikla, pikkukuovi ja kurki. Lisäksi täällä pysähtyvät monet muuttolinnut.
Pitkospuilla kävelee meitä kohti mies ja nainen kamerat kaulassaan. Molemmilla on lintujen kuvaamiseen soveltuva pitkä, maastokuvioinen objektiivi.
”Olihan tuolla muun muassa harmaapäätikka ja käpytikka, mutta tämä ajankohta ei ole paras eläinten suhteen”, nainen sanoo.
Jos lintuja haluaa nähdä, kannattaa saapua Valkmusaan pesintäaikaan keväällä. Suoluonto suosii myös perhosia. Täällä voi nähdä hyvällä tuurilla puiston tunnuseläimen, rämekulmumittarin. Me voimme luopua jo nyt toivosta: harvinaisen suoperhosen lentoaika alkaa juhannuksen tienoilla ja kestää vain kuukauden. Kaiken lisäksi se liikkuu lähinnä hämärällä.
Alueella voi nähdä runsaasti erilaisia siivekkäitä, mikä houkuttelee valokuvaajia ja lintubongareita.
Puusto harvenee ja muuttuu matalammaksi, kunnes ympärillä näkyy enää satunnaisia männynkäkkyröitä. Olemme saapumassa suon reunalle.
Pian vasemmalla puolellamme avautu aava alue, joka jatkuu lähes kolmen kilometrin päähän. Ilma tuntuu raikkaalta hengittää. Sitten jostakin suon uumenista lehahtaa tuoksu, joka muistuttaa hieman ummehtunutta tupakan hajua.
Maaruska on värjännyt ympäröivän suoluonnon Saksan lipun väreillä: on tummanpunaista ja okrankeltaista sekä siellä täällä mustaa mutaa.
Suolla seisovat pikkumännyt näyttävät suorastaan inhimillisiltä. Niiden kiemuraiset oksat kurottelevat meitä kohti kuin kädet. Kymmenen metrin päässä on kuivunut kelo, jonka rungossa näkyy liikettä. Käpytikkahan se sie
llä. Suolla kaikuu nakutus, ja punainen pyrstö heiluu sen tahdissa.
Valokuvaajan drone pörähtää taivaalle pitäen ääntä, joka muistuttaa satojen hyttysten kuorolaulua.
”Jestas mitkä värit täältä paljastuu! Kannatti ottaa tämä mukaan”, kuvaaja ihastelee ruudulle avautuvaa näkymää.
Ylhäältä katsottuna suo näyttää tuliperäiseltä rikkilähteeltä. Keskellä on vihreä suonsilmä ja ympärillä punaista ja keltaista. Laitteen avulla hahmottuu paremmin myös alueen monipuolisuus. Valkmusassa on peräti 45 erilaista suotyyppiä aapasoista kalvakkanevoihin, lähteikköihin ja lettoihin. Alueen rengasreitti on nimeltään Läntisen keitaan lenkki. Se viittaa täältä löytyviin keidassoihin. Niille ominaista on, että suon keskusta on sen reunoja korkeammalla.
Pitkospuiden toisessa päässä näkyy metsikkö. Siellä on rengasreitin levähdyspaikka, Simonsaari, kaistale kuivaa maata keskellä suota. Edellämme kulkenut vanhempi pariskunta istuu jo siellä pöydän ääressä, eväitä syömässä.
Simonsaaresta löytyy myös lintutorni. Jos mukana ei ole dronea, myös tornista katsellen erottuvat sekä suon laajuus että värikirjo. Punaisen, keltaisen, harmaan ja ruskean sävyjen keskeltä erottuu kirkkaita lampia. Kaiken yllä leijuu kaunis vaalea utu. Ylätasanteella on myös vihreä postilaatikko, josta löytyy Valkmusan vieraskirja.
”Rauhallista, ilma lämmin ja tuoksui ihanalta. Mieli lepää. Jaksaa taas painaa viikon töitä”, kirjoittaa Kaija Karhulasta.
Saaren jälkeen pitkospuut jatkuvat huonokuntoisempina kuin reitin alussa. Kun lankun etupäähän astuu, takapää nousee ilmaan. Kahdestaan liikkuessa täytyy olla varovainen, ettei toinen saa lankusta polveensa.
Maaruskan sävyt ovat voimakkaammat kuin äsken. Punainen on kuin kabareen samettiverhosta, keltainen taas tuo mieleen dijon-sinapin.
Kun rengasreitti lähestyy loppuaan, maisema vaihtuu taas tiheäksi mäntymetsäksi. Raja luontotyyppien välillä on kuin viivoittimella vedetty.
Parkkipaikalla yhden auton takakontti on auki, ja kaksi miestä nostelee ämpäreitä sisään. He ovat samat kaverit, jotka näimme reitin alussa suolla. Toinen miehistä esittelee meille ylpeänä päivän saalista: 34 litraa karpaloa.
”Viisitoista vuotta on harrastettu tätä touhua”, Jouni Vihervaara kertoo.
Hän on kotoisin läheiseltä Korialta ja käy säännöllisesti Valkmusassa marjastamassa. Marjakaverina on tänään Ahti Liimatta Lappeenrannasta. Vihervaara kaivaa puhelimensa esiin ja esittelee kuvia aiemmilta marjaretkiltä.
”Tuossa on 110 litraa puolukkaa. Myyn joka marjan, jonka kerään. Kun kausi alkaa, asiakkaat soittavat ja kysyvät, että milloin Jouni tuo marjaa.”
Vuoden aikana Vihervaara on poiminut mustikkaa 1 035 litraa ja puolukkaa 1 300 litraa. Hänen täältä keräämiään marjoja on viety Saksaan asti. Vihervaara esittelee puhelimestaan kuvia, joissa on kilokaupalla marjoja banaanilaatikoissa, vakuumipusseihin pakattuna.
Hän on työstään selvästi ylpeä, ja kieltämättä poimittujen marjojen määrätkin ovat melkoisia. Tässähän kyseenalaistuu jo vanha sanonta mies eikä mikään marjanpoimija.
Kylmyys hohkaa kosteista seinämistä, ja syvemmälle könytessä täytyy kaivaa esiin taskulamppu. Tila kapenee, ja lopulta on pakko ryömiä kyykyssä, ettei löisi päätään katon teräviin kiviin.
Valkmusan kansallispuisto ei ole pelkkä suokohde. Sen itälaidalta löytyy Moronvuori ja sen kyljessä oleva pikkuluola nimeltä Moronreikä. Oikeastaan kyse on kallionhalkeamasta, mutta sisällä tuntee olevansa ihan oikeassa luolassa.
Jos ei ole liikkeellä minuuttiaikataululla, rengasreitin lisäksi kannattaa tehdä retki tänne. Yllä kohoava Moronvuori on korkea kallio, jonka päältä voi tähyillä edessä avautuvalle Kananiemensuolle. Harmi kyllä juuri tästä kohtaa on vedetty voimalinja, joka on kauneusvirhe muuten nätissä paikassa.
Samalla voi käydä myös läheisellä päivätuvalla. Matkalla sinne ohitetaan korkeat pystysuorat kalliot, jotka ovat vihreän sammalen peitossa. Vieressä kasvaa korkeita havupuita, ja tunnelma on kuin satumetsässä.
Päivätuvan nuotiokatoksen alla savuaa mustaksi hiiltynyt halko. Vaikka muita retkeilijöitä ei näy, täällä on oltu hetki sitten. Itse tupa on askeettinen mutta kotoisa.
Harmaasta hirrestä tehdystä pirtistä löytyy hämyisä huone, jossa voi istua vaikkapa sadetta pitämässä.
Mihin se polku hävisi? Olemme tulleet noin sata metriä Moronvuorelta suota kohti, kun hyvin tallattu reitti yhtäkkiä katoaa – kuin suohon. Maasto on kosteaa ja joustaa jokaisen askelenee alla. Tuntuu kuin tallustelisi hyvin jousitetulla sängyllä.
Kylttien mukaan täältä pitäisi päästä takaisin rengasreitille ja Simonsaareen 2,7 kilometriä pitkää yhdyspolkua pitkin. Olemme lähteneet ihan vain kokeeksi katsomaan, miltä polku näyttää. Jo alkumetreillä käy selväksi, että tähän reissuun vaaditaan enemmän kokemusta suoretkeilystä sekä pitkävartiset saappaat.
Yritämme edetä pitkin kiinteitä mättäitä ja napsimme samalla suuhumme marjoja. Varvukko on täynnä juolukkaa. Edessä avautuvaa Kananiemensuota kehutaan hyväksi karpalopaikaksi, ja kun tarkkaan katsoo, pirtsakoita punaisia marjoja kasvaa siellä täällä.
Lopulta maasto muuttuu todella vetiseksi, ja on pakko myöntää, että tästä ei pidemmälle uskalla lähteä.
Se ei haittaa. Olemme nähneet viiden tunnin retkellä aavan suon, käyneet luolassa, patikoineet raikkaassa ilmassa ja ennen kaikkea nauttineet luonnon rauhasta ilman mitään kiirettä.
Tämä on Valkmusan salaisuus. Siinä missä moni isompi kansallispuisto on läkähdyttävän suuri ja aiheuttaa retkeilijälle suorituspaineita, Valkmusa on kompakti mutta silti monipuolinen kohde.
Lähdemme talsimaan takaisin autolle. Meidät hyvästelee hanhen tai joutsenen kaakatus.
