Ajelen ohi perjantaina iltapäivällä, voinko esittäytyä Sinulle?

Yleensä vastaan tällaisiin viesteihin, että en ole turistinähtävyys, mutta tällä kertaa ilahduin. Viestin laittoi yksi pitkäaikaisimmista kavereistani Facebookissa. Tutustuimme aikoinamme eräällä hupisivulla, ja kaveruus on jatkunut yli kahdeksan vuotta. Sinä aikana olen oppinut arvostamaan tämän kaverin yleissivistystä, huumoria ja kulttuurin laajaa tuntemusta. Lisäksi olemme suunnilleen saman­ikäisiä äijiä ja muutenkin monessa suhteessa kuin samasta puusta veistettyjä.

Erona on, että hän on perussuomalainen ja minä demari. Siitä hätäinen voisi päätellä, että tappeluksi meni koko kahvittelu. Ei meinannutkaan mennä, emmekä sitä edes kuvitelleet. Politiikkaa emme juuri ole puhuneet, mutta toistemme näkemykset ovat hyvin tiedossa.

Nyt puhuimme myös politiikkaa. En yllättynyt siitä, että olemme joistain asioista eri mieltä, enkä siitä, miten monista asioista olemme samaa mieltä. Olemme molemmat huolissamme hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta, tuloerojen kasvusta ja eriarvoisuuden lisääntymisestä. Nykyiselle hallitukselle emme kumpikaan anna kovin kummoista arvosanaa juuri näiden asioiden takia.

Erityisen paljon puhuimme meitä yhdistävästä sosiaalisesta mediasta. Se on yhteiskunta pienoiskoossa, ja sinne mahtuvat ihmisen kaikki mahdolliset variaatiot. Olen joskus sanonut, että pidin ihmisiä keskimäärin melko älykkäinä ja yleissivistyneinä siihen asti, kun sosiaalinen media keksittiin. Sitten illuusio romahti.

Kun internet keksittiin, sen piti olla tiedon valtaväylä, joka mahdollistaa kansalaiskeskustelun kaikista asioista. Niin se aluksi olikin. Keskustelupalstoilla noudatettiin vielä hyviä käytöstapoja, ja ylilyönnit karsittiin armotta. Sitä mukaa, kun keskustelijat lisääntyivät, tavat alkoivat löystyä. Perustettiin täysin hillitsemättömiä räyhäpalstoja, joilla jokainen sai suoltaa mitä halusi, kenenkään estämättä.

Sitten tuli Facebook, ja samoihin aikoihin lehdet avasivat uutisiinsa kommentointimahdollisuuden. Tätä sanotaan kansalaiskeskusteluksi, mutta tosiasiassa kyse on kuukausitavoittavuudesta. Se tarkoittaa kaikkien kyseisen lehden uutislinkkien avaajien kokonaismäärää kyseisen kuukauden aikana. Mitä enemmän ihmisiä saadaan jumittumaan keskusteluun, sitä suurempi on tavoittavuus. Jokainen käynti lasketaan, ja mainokset pyörivät.

Niinpä lehtien kannatti sallia lähestulkoon millainen rähinä hyvänsä. Samaan aikaan uutislinkkien jakaminen lisääntyi Facebookissa. Kaikki se lisäsi näkyvyyttä, tavoittavuutta sekä erityisesti käytöstapojen katoamista. Siitä minulla on kokemusta runsaasti, sillä omilla sivuillani ollaan päivittäin viemässä värikkäin sanankääntein joko maamme päättäjiä tai minua saunan taakse, ihan viejän omista näkemyksistä riippuen.

Jotkut törkyä suoltavat kuvittelevat olevansa niin hyvin perillä asioista, että he rupeavat politiikkaan. Monen tie on tyssännyt alkuuunsa, kun sekä osaaminen että käytöstavat puuttuvat. Jotkut ovat niiden puutteesta huolimatta päässeet pitkälle, sillä äänestäjät äänestävät kaltaisiaan. Nykyisin lehdet tekevät uutisia poliitikkojen keskinäisestä nokittelusta Twitterissä, ja suurvaltaakin johdetaan suoltamalla päivittäin maailmaa hämmentäviä twiittejä.

Kahvikupin ääressä asiat palautuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Asioista voi olla eri mieltä poteroihin kaivautumatta.

Samana iltana naapurikaupungin perussuomalainen katsoi asiakseen kertoa minulle sosiaalisessa mediassa, että olen paska demari ja kelvoton juristi. Ajattelin hymähtäen, että puhuhan sinä, niin minä pitelen hevosta.