Teetä imagotutkimus suomalaisista poliitikoista, niin kärjessä keikkuu aina sama nimi: Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Yli puolet suomalaisista uskoi Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksessa, että Andersson tuo nostetta puolueensa kannatukseen.

Helsingin Sanomien imagomittauksessa 31-vuotias puheenjohtaja nappasi ykköspaikan. Hän on mielestämme rohkea, taisteleva, pätevä, suvaitseva ja spontaani.

Moni lähtisi hänen kanssaan kaljalle.

Toinen turkulainen Petteri Orpo olisi kansalaisten suosikki pääministeriksi Suomen Yrittäjien selvityksessä, mutta kakkosena on taas tuttu nimi, Andersson.

Teemme haastattelua samana päivänä, kun vihreiden puoluehallitus on koolla eduskunnan pikkuparlamentissa kriisitunnelmissa. Seuraavalla viikolla Aalto jää sairauslomalle uupumuksen vuoksi.

Andersson on pärjännyt julkisuudessa hyvin, kun samaan aikaan vihreiden Aalto on kamppaillut uskottavuusongelmien kanssa. Puolueet kilpailevat samoista äänestäjistä.

Käänteisesti voi kysyä, miksi puheenjohtajan henkilökohtainen suosio ei nosta myös Vasemmistoliiton kannatusta. Andersson on suomalaisen politiikan punatähti, mutta onko hän jo niin vahva ja näkyvä, että Vasemmistoliitto on liikaa suositun puheenjohtajansa varassa? Kuinka moni tavallinen kaduntallaaja osaa nimetä muita Vasemmistoliiton kärkipoliitikkoja?

– Tutkimusten mukaan suurin haasteemme yleensä on ollut, että potentiaaliselle äänestäjälle me olemme olleet hyvä kakkosvaihtoehto vihreiden ja demarien jälkeen, Andersson sanoo mietittyään hetken.

– Vasemmistoliitolla on mielikuviin liittyviä tekijöitä, jotka varmasti vaikuttavat meidän kokonaiskannatukseen. Historia on varmasti yksi. Kantamme yrittäjyyteen ja taloudenpitoon. Me olemme tehneet tosi paljon työtä sen eteen, että myös meidän esityksiä voidaan rahoittaa nykyisten budjettiraamien sisältä painottamalla veroratkaisuja eri tavalla.

Asiaosaaja. Sana toistuu, kun Anderssonista kyselee politiikan vaikuttajilta. Sdp:n toinen varapuheenjohtaja Maarit Feldt-Ranta sanoo, ettei ole kaikesta samaa mieltä, mutta pitää Li Anderssonia poikkeuksellisen karismaattisena nuorena poliitikkona.

– Hän on laaja-alaisesti perehtynyt asioihin, tekee kunnolla kotiläksynsä, on sisäistänyt poliittisen ajattelunsa ja pystyy kommunikoimaan oman viestinsä ymmärrettävällä tavalla.

Feldt-Ranta oli samana viikonloppuna Miina Sillanpää -seminaarissa Oulussa kadun toisella puolella, kun Andersson valittiin puheenjohtajaksi Paavo Arhinmäen jälkeen 2016. Feldt-Ranta meni kokouspaikalle spontaanisti ja näki, kun Andersson nousi kaupunginteatterin lavalle.

– Se oli sykähdyttävä hetki, uusi lehti suomalaisessa politiikassa.

Andersson saa kehuja myös yllättävältä taholta. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies sanoo muuttaneensa käsitystään puheenjohtajasta. Andersson on ollut keskustelijana EK:n eri paneeleissa, muun muassa Porin SuomiAreenalla viime kesänä.

– Hän perehtyy asioihin ja osaa ne aina hyvin. Andersson tuo uusia äänestäjiä Vasemmistoliitolle metallikouraäänestäjien lisäksi ja osaa ammentaa puolueelleen ominaisilla vesillä. Pärjää omien keskuudessa pirun hyvin, Häkämies tiivistää.

Andersson on puhdasverinen poliitikko. Tie äänikuningattareksi ja puoluejohtajaksi on kulkenut opiskelijaliikkeestä ja kansalaisjärjestöstä vasemmistonuorten kautta kaupunginvaltuustoon ja eduskuntaan. Myös julkisuus on nostanut Anderssonia. Vasemmistonuorista alkaen nuori sanavalmis nainen on ollut median lemmikki.

Demokratiaa, feminismiä, tasa-arvoa, globaalia kauppapolitiikkaa, työ- ja esiintymistiloja taiteilijoille talonvaltausliikkeessä Turussa, taistelua Toriparkista. Teini-ikäisen Anderssonin ystävät kutsuivat häntä hikaripissikseksi, mutta sekin sopii katu-uskottavaan kuvaan.

– Pidän vasemmistonuorten iskulauseesta, että vaikutetaan kaduilla ja kabineteissa. Se vastaa edelleen käsitystäni politiikasta ja yhteiskuntavaikuttamisesta. Me ei saada rajata politiikkaa vain niihin ihmisiin, jotka toimivat parlamentaarisissa rakenteissa.

Taisteluun Turun Toriparkista liittyy myös Anderssonin ensimmäinen suuri pettymys politiikassa. Kansalaisliike keräsi valtavasti nimiä, jotta Turussa olisi järjestetty kunnallinen kansanäänestys kiistaa herättäneestä hankkeesta.

– Saatiin ihan hullu määrä nimiä ja sitä oli edeltänyt, että ihmiset seisoivat Hansakorttelin kulmassa nimilistojen kanssa. Se oli hyvä sisäänheitto politiikkaan. Pääsi juttelemaan vaikka kenen kanssa ja tapasi tosi laajasti jengiä.

Kansanäänestystä ei koskaan järjestetty.

– Olin niin hämmentynyt ja vihainen. Oli aivan käsittämätöntä, miten kansan valitsemat ihmiset voivat perustella kantansa sillä, että demokratia on liian kallista ja me tiedämme paremmin kuin muut. Muistan edelleen sen turhautumisen, jonka projekti minussa synnytti.

Turhautuminen kanavoitui kuntavaaliehdokkuuteen 2008. Tulos oli vain 175 ääntä. Neljän vuoden päästä saalis kasvoi jo 2 422 ääneen. Toissa kevään kuntavaaleissa Andersson oli Turun ykkönen, 6 415 ihmistä antoi hänelle tukensa. Kirkkaasti taakse jäivät kokoomuslaiset Ilkka Kanerva ja Petteri Orpo sekä vihreät valtakunnallisesti kovaan tulokseen siivittänyt Ville Niinistö.

Andersson peittosi herratrion myös eduskuntavaaleissa 2015, potti 15 154 ääntä.

Ensimmäinen kuntavaaliehdokkuus osui samaan vuoteen, kun perussuomalaiset rynnistivät valtuustoihin eri puolilla maata. Kymmenen vuotta sitten investointipankki Lehman Brothersin vararikko käynnisti dominoefektin.

Pankkikriisi kasvoi isoksi finanssikriisiksi, eurokriisiksi, ja Suomi syöksyi kymmenen vuotta kestäneeseen taantumaan. Se totutti Anderssonin juuri työmarkkinoille tulleen sukupolven kriiseihin ja epävarmuuteen.

– Meillä on hyvin toimeentulevia ihmisiä, jotka eivät ole kärsineet lääkeomavastuiden tai sosiaaliturvan leikkauksista. Muille taas maailmasta ja politiikasta piirtyy täysin lohduton kuva. Siinä ei ole valon pilkahdusta. Mielestäni on surullista, että on unohdettu, miten politiikan tavoitteena ja tehtävänä on antaa ihmisille toivoa paremmasta. Politiikka tarjoaa edelleen välineet, joilla voidaan navigoida kriisien keskellä.

Intensiivinen. Ääni nousee. Kädet takovat ilmaa. Haastattelussa vastaukset venyvät useiden minuuttien mittaisiksi. Vaalitenteissä tai eduskuntasalissa meno on toista.

– No joo, tämä oli taas pitkä luento, Andersson puuskahtaa useamman kerran haastattelun aikana.

– Ihanaa kun voi puhua, kun ei ole vain yksi tai kaksi minuuttia.

Paneeleissa pienestä vääntelehtimisestä ja ilmeistä näkee heti, jos vastapuoli puhuu Anderssonin mielestä pehmoisia tai oma puheenvuoro ei tule riittävän nopeasti.

Kansanedustaja ei allekirjoita konkariedustajien huolta eduskunnan huonontuneesta puhekulttuurista. Tunteella käytävät keskustelut vain osoittavat, että edustajat välittävät päätettävistä asioista, Andersson ajattelee.

– Halventava puhe muista ihmisistä tai puolueista on kuitenkin ongelma.

Vasemmistoliiton kahdeksankymmentäsivuisesta tulevaisuuspaperista, puolueen omasta hallitusohjelmasta, puheenjohtaja nostaa pyydettäessä kolme keskeistä tavoitetta. Perustulokokeilua pitää laajentaa ja jatkaa ensi vaalikaudella. Samalla pitäisi tiivistää tilkkutäkkimäinen etuusviidakko yhteen perusturvamalliin.

Vasemmistoliitto vaatii myös yritystukiuudistusta, jossa ensi vaalikauden aikana muun muassa ympäristölle haitallisia tukia leikataan puolen miljardin verran.

Kolmas kärkitavoite on perhevapaauudistus, jossa ansiosidonnaista vanhempainvapaata pidennettäisiin siihen asti, kun lapsi on puolitoistavuotias. Andersson uskoo, että se vähentäisi kotihoidontuen käyttöä merkittävästi. Samalla se tarkoittaisi myös kovaa painetta saada lisää päiväkotipaikkoja – eli lisää menoja.

– Tasa-arvo saa maksaa. Perhevapaauudistus olisi keskeisempiä hyvinvointiuudistuksia ruuhkavuosiperheille.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja aikoo kytkeä ilmastonmuutoksen maahanmuuttoon kevään vaalikeskusteluissa. Turvapaikkalakien ja pakolaiskiintiöiden lisäksi puolueiden on puhuttava ongelmien ratkaisusta eli ilmastosta.

Jos maat muuttuvat viljelykelvottomiksi ja luonnonvaroista käytävät sodat lisääntyvät, ihmiset lähtevät liikkeelle. Sipilän hallitus leikkasi reippaasti kehitysyhteistyövaroja hallitusohjelmassaan.

– Kärjistäen mikään muu puolue ei ole tehnyt niin paljon pakolaisten lisäämiseksi Suomessa kuin perussuomalaiset, jotka ovat johdonmukaisesti vastustaneet kaikkia kunnianhimoisia ilmastotoimia ja leikanneet kehitysyhteistyömäärärahoista 40 prosenttia, Andersson lataa.

Andersson puhuu veroista, työllisyysasteesta tai terveyskeskusmaksujen poistosta intohimoisesti, mutta yhdestä asiasta hän ei puhu.

– Mä en puhu mun yksityiselämästä.

Hän ihmettelee kohua, joka syntyi Seiskan salaa otetuista baarikuvista. Kai ihmiset ymmärtävät, että kolmikymppinen puoluejohtaja haluaa vapaalla joskus kaljalle.

– Salakuvat synnyttävät vainoharhaisuutta. Tuo ohjaa siihen, ettei tee mieli lähteä enää. Minusta on tärkeää, että suomalaisessa yhteiskunnassa poliitikot edelleen käyvät samoissa ruokakaupoissa, käyttävät julkisia kulkuneuvoja ja käyvät samoissa kapakoissa vapaalla kuin muutkin.

Vielä Andersson voi liikkua kaduilla. Jos vaalit sujuvat, julkiset vaihtuvat ministeriautoon ja baarit kabinetteihin.